Lokakuu

Moottoritien vieressä kulki maantie. Tiet kulkivat ajoittain lähekkäin ja Asko näki, miten vanhalla tiellä ajavan auton valot pyyhkivät pitkän, valkean kaistan mustaan asfalttiin. Tien reunasta avautui peltomaisema, sen värit eivät erottuneet mutta hän tiesi, että pellot olivat jo tyhjät ja kynnetty hopeisen mustaksi möykkeliköksi.

Rekkojen jono pakotti kiireisimmät vasemmalle kaistalle. Asko ei osannut päättää, missä kohtaa kannattaisi ajaa. Vaappuvan rekan perävaunun takana tuli vankilamainen olo. Jos rekka yhtäkkiä jarruttaisi, hänen kävisi huonosti. Ohittavien autojen letkan vauhti oli nopea.

Seuraava liittymä oli viiden kilometrin päässä. Asko ei lähtenyt kiihdyttämään rekkajonon ohi. Hän siirtyi liittymästä hiljaiselle maantielle, joka kaartui jo pian kumpuilevaan maalaismaisemaan.

Kylä ilmaantui hänen eteensä matalan mäntymetsän jälkeen aina yhtä yllättävänä. Hän hiljensi vauhtia. Hengitys nopeutui hieman.

Kylä oli hiljainen, S-marketin edessä muutama auto, punamultainen kirkko korkealla mäellä valoton. Kirpputorin ikkunassa välkkyi sininen mainosvalonauha. Sen vieressä, lattanassa, suorakaiteen muotoisessa liikerakennuksessa, erottuivat hierojan ja sähköliikkeen kuluneet, pienet kyltit. Hän ohitti risteyksen, jossa luki keskusta ja terveyskeskus. Täällä keskusta tarkoitti koulurakennusta ja kunnan virastoa, K- ja S-markettia ja Nesteen kylmäasemaa. Pizzaa ja kebabia sai liiketilasta, jonka ikkunoissa oli vihreäraitainen markiisi. Kahvilaa oli turha hakea.

Hän antoi autonsa ryömiä tutulla tienpätkällä. Hän halusi nähdä lapsuudenkotinsa.

Talo oli valkoinen, rapattu rintamamiestalo. Ikkunaverhot eivät peittäneet sen valoisia huoneita vaan kadulle näkyi perhe, joka istui keittiön pöydän ääressä syömässä. Asko pelkäsi, että joku ruokailijoista huomaisi hänet ja tulisi ulos riehumaan, mitä meitä tuijotat. Hän ei halunnut sanoa, että tämä oli joskus minun kotini.

Pihalla oli trampoliini. Avonaiselle portille oli vierinyt jalkapallo. Askon teki mieli mennä ja potkaista se pihalle. Hän ajatteli sen lapsen surua, jonka pallo voisi juuri tänä iltana jäädä ohikulkevan auton renkaiden alle.

Hänelle itselleen kävi niin kerran vappupäivänä, kun joku kännipää kurvaili heidän kadullaan ja törmäsi viimein katuvalopylvääseen. Isä ei suostunut ostamaan uutta jalkapalloa koko kesänä. Asko joutui lainaamaan sitä seuraltaan. Valmentaja uskoi häneen ja työnsi puoliväkisin hienon pallon hänen laukkuunsa.

Omenapuun oksat painuivat matalalle, pihavalo osui omenoiden hehkeään, kuultavaan, punaiseen kylkeen. Autoa ei näkynyt. Seinää vasten nojasi neljä polkupyörää peräkkäin.

Talo oli jätettävä ja niin oli jätettävä lapsuus, jälleen kerran, sen suuret toiveet ja vielä suuremmat pettymykset. Hän katsoi vielä auton takapeilistä talon yläkerran ikkunaa, jonka takana oli ollut hänen huoneensa.

Kylän päätiellä katuvalo paloi joka toisessa lampussa.  Vasemmalle kääntyi kapea tie, jonka pimeys oli vallannut. Äijän mökin rähjäke oli purkukunnossa, mutta jollain ilveellä isä oli saanut luvan asua siinä. Asko nousi autosta, otti taskulampun ja meni sen tarjoamaa valokiilaa pitkin mökin ovelle. Hänen teki mieli potkaista mökin nurkkalautoja ja katsoa, miten hökkeli murenisi maan tasalle. Hän muisti Aku Ankasta tarinan, jossa Aku purki taloja nosturiin kiinnitetyllä moukarilla.  Talojen rakenteet murtuivat yhdellä, juuri oikeaan kulmaan osuvalla iskulla. Seinät ja ikkunat asettuivat saman tien siisteihin pinoihin. Asko rakasti sitä tarinaa vaikka se päättyi tietysti Akun tappioon; innoissaan ja ajattelemattomasti hän viimeisellä sivulla hajotti väärän rakennuksen.

Asko kolkutti nyrkillään ovea.  Vastassa oli hiljaisuus. Hän kolkutti uudestaan. Ei ääntäkään. Kokeili ovea eikä se ollutkaan lukossa. Hän mietti, oliko äijä kuollut tai muuttanut pois. Kuolemasta ei voinut itse kertoa mutta muuttamisesta hän ehkä olisi maininnut, kun kesällä soitti.

Pimeästä huoneesta kuului raskas hengitys, satunnainen kuorsauksen jyrinä. Huoneessa haisi paska ja tupakka, anisviina ja väljähtynyt olut. Asko kirosi mielessään. Miksi vitussa tulin tänne.

– Isä, hän sanoi varovasti.

Silmät tottuivat nopeasti hämärään ja isän silmät erottuivat kiiltävinä ja avonaisina. Kuu paistoi mökin takaseinän verhottomasta ikkunasta. Se oli lamppu, jonka valo sai nyt luvan riittää. Isä makasi mummon vanhalla, sivustavedettävällä sängyllä. Puukannen päällä oli rispaantunut räsymatto ja tyynynä myttyyn rutistettu toppatakki.

– Mitä sinä täällä teet, hän mutisi.

– Kai sua saa vilkaisemassa käydä.

– No vilkaise sitten äkkiä, isä käänsi selkänsä. – Minä en tarvitse mitään.

– Siltä näyttää. Onko sulla lääkkeitä?

Isä ei vastannut.

Asko katseli ympärilleen ja kokeili, syttyisikö pöytälamppuun valo.

– Turhaan naksuttelet, sähköt on katkaistu.

Hän sytytti taskulampun uudestaan ja asetti sen pöydälle. Se mahtui juuri ja juuri likaisten astioiden ja tyhjien, haisevien einesrasioiden sekaan.

– Häikäisee, isä sanoi.

– Sori, laitan tämän eri suuntaan. Jotain täällä on pakko nähdä.

Isä kohottautui istuma-asentoon ja alkoi saman tien yskiä. Ääni repi Askoa. Isä laski jalkansa lattialle, taipui etunojaan ja yski. Lattialle lensi limalöntti. Siinä oli jotain tummaa. Taskulampun valo paljasti sen.

– Verta, Asko säikähti.

– Ei se mitään ole, on vaan ollut niin pitkään tämä lunssa.

Asko meni lähemmäksi ja pakotti kätensä isän otsalle. Iho oli hikinen ja oli outoa koskea häntä. Asko ei tuntenut isäänsä, ei hänen ihoaan, ei mitään hänessä.

Otsa oli kuuma, hiukset hiestä likaiset ja toisiinsa liiskaantuneet. Isän yllä oli neljä paitaa – ne näkyivät repaleisen ruutupaidan kauluksen kautta. Silti hän värisi kylmästä. Ehkä myös kivusta.

– Sinä oot sairas, vien sut lääkäriin.

– Et vie. Minä joudan kuolla tänne.

Asko ei ollut koskaan mahtanut isälleen mitään, mutta tällä kertaa hän ei antanut myöten. Hän ei kestänyt tätä saastaa ja hajua, isän hikistä, paskaista, rypistynyttä ruumista. Niin, ruumista. Saiko niin sanoa? Äijällä ei ollut enää kehoa vaan kuoleva, rääkätty ruumis.

– Kyllä vien. Mulla on auto tuossa ihan.

Asko työnsi kätensä isän käsivarsien alle ja nosti. Käsivarren lihakset olivat kadonneet. Luurangon ympärillä oli vain löysää kudosta, joka lillui kosketuksen alla. Isä oli kevyt, hänen ruumiillaan ei ollut voimaa laittaa hanttiin. Hän yski ja puhkui ja yritti sanoa, että et saatana vie, mutta lause katkesi yskän puuskaan.

– Missä sun avaimet on? Laitetaan ovi lukkoon.

Isä kaivoi taskujaan ja ojensi avaimen ja puhelimen.

– Akku on tyhjä, hän mutisi.

– Ostan laturin jostain, huomenna.

 

Asko avasi auton oven vasta, kun oli kaivanut takakontista talouspaperia ja pressun, jonka laittoi istuimen suojaksi. Isä istui pressun päälle ja käänsi Askolle selkänsä. Takapenkillä oli fleecehuopa, ja Asko mietti, että jos hän nyt laittaisi sen hänen harteilleen, joutaisiko huopa sen jälkeen jätteisiin vai voisiko sen vielä pestä.

Hän nousi taas autosta, otti huovan ja kietoi sen isän ympärille.  Huomasi, miten isän ylävartalo tärisi.

– Turvavyö, hän sanoi.

Isä huitaisi vaimeasti kädellään, käpertyi omaan syliinsä, vasen jalka oikean polven päällä. Asko ei taistellut vastaan.

Hän ajoi hiljaista vauhtia, jarrutti mutkissa, pelkäsi, että isä oksentaisi. Pimeys saartoi heidät. Maantie imaisi auton valot huomaansa. Kuun eteen oli ajautunut pilven riekaleita.

Katuvalot ilmaantuivat yksi kerrallaan ja kyltti, joka johti keskustaan ja johon oli merkitty myös punainen risti, oli jo edessä. Asko ohjasi auton liikennemerkin nuolen osoittamaan suuntaan. Parkkipaikalla oli tilaa.

Terveyskeskus oli pimeä kuin yö. Ovella oli lappu, Asko nousi autosta ja meni lukemaan tekstin. “Päivystys on sairaalassa. Soita tähän numeroon“.

Helvetti, takaisin maantielle. Navigaattori näytti, että matkaa oli yli 30 kilometriä.

Asko ei soittanut, tässä kunnossa olevaa ihmistä oli autettava. Hän ei halunnut kuulla päivystyksestä vastausta, että menkää takaisin kotiin ja katsokaa tilannetta uudestaan aamulla. Isä voisi olla yskinyt itsensä kuoliaaksi siihen mennessä.

Nyt hän kiinnitti isän turvavyön. Isä nukkui, ei vastustellut enää.

Asko painoi kaasua ja vartissa he olivat perillä sairaalan pysäköintipaikalla. Isä nojasi autoon.  Hän oli painanut kädet silmiensä eteen ja hänen selkänsä oli pahalla notkolla. Hänen häpeänsä tarttui. Askoa hirvitti katsoa isän likaisia vaatteita. Hän ei voinut kuitenkaan toimia kuin rikollinen ja pudottaa isää makaamaan ensiavun oven eteen.

Hän talutti isän pääovelle. Paikalle kiirehti lääkintävahtimestari valkoisessa puvussaan. Hänen häpeänsä tarttui. Askoa hirvitti katsoa isän likaisia vaatteita. Hän sanoi, että hakisi pyörätuolin, veti hanskat käsiinsä ja auttoi isän tuoliin. Hänen käsivartensa hipaisi Askon kämmenselkää.

– Mennään, hän sanoi isälle ja käänsi tuolin pyörät kohti pitkää käytävää.

– Tuota, osastolle vai? Asko kysyi.

– Tarkkailuun, lääkäri katsoo tilanteen.

– Tulen huomenna, Asko sanoi vielä mutta pyörätuoli oli jo kaukana, eikä hänen sanojaan kuullut enää kukaan.

Motarilla nenässä tuntui yhä mökin homeinen haju. Askolla oli hirveä nälkä. Hän kaartoi burgerkahvilaan ja tilasi tuplajuustohampurilaisen. Ahmi sen nopeasti ja veti vielä puoli litraa pepsiä.

Huomenna, hän ajatteli, huomenna syön jotain parempaa, huomenna jatkan omia töitäni, huomenna jätän hänet. Mutta ensin se laturi, ensin puhtaita vaatteita äijälle, saippuaa ja sampoota, kampa muovikassiin.

Sen jälkeen. Sen jälkeen.

 

Marraskuu

Sairaalasta soitettiin. Sosiaalityöntekijä kertoi, että isä oli paremmassa kunnossa mutta että siihen lahoon mökkiin hän ei voisi enää muuttaa asumaan.

– Hänelle järjestyy yksiö. Oletko sinä ainoa omainen?

– Taidanpa olla.

– Tuletko käymään täällä? Isäsi tarvitsee apua. Sen mökin vuokrasopimus on purettu. Talo pitää tyhjentää marraskuun loppuun mennessä. Sähkölasku on maksettu, ei tarvitse ihan pimeässä siivota.

Talo. Isän talo.

Mitä hittoa hän sille roinalle tekisi? Kai äijän pitäisi itsekin siihen jotain kantaa ottaa.

Eikä Asko ollut oikeasti ainoa omainen. Sisar oli irtisanoutunut perheestä ja muuttanut Ruotsiin. Pitäisikö Ruotsin prinsessaa muistutella, että hän oli jättänyt jälkeensä aikamoisen kasan selvittämättömiä ongelmia. Hurahtanut uskoon ja sanonut, että tästä lähtien hänestä huolehtisi vain Jeesus.

Asko soitti isälle. Puhelin tuuttasi kauan. Sitten isä vastasi, nosti sairaalahuoneen vanhanaikaisen puhelimen luurin. Asko kuuli hengityksen ja odotti, että isä sanoisi jotain. Hän päätti, että ei pelastaisi isää kaikelta vastuulta. Äijän olisi vastattava edes haloo. Isä oli tottunut siihen, että muut käynnistivät hänen puhumisensa, kysyivät, oletko siellä.

Asko kuunteli hiljaisuutta, jota säesti epäsäännöllinen, rohiseva hengitys.

– Kuka siellä, isä viimein murahti.

– Asko.

– No mitä.

– Pitää kuulemma tyhjentää se sun hökkeli.

– Siitä vaan.

– Ne on sun tavaroita. Jos tilaan roskalavan niin saat itse päättää, mitä hävität.

– Minä en tarvitse sieltä mitään.

– Eli mitä niille pitää tehdä.

– Tee mitä haluat.

Isä löi luurin Askon korvaan. Perkele.

Asko soitti takaisin sosiaalityöntekijälle.

– Mistä minä saan sen mökin avaimet? En viitsisi rikkoa ikkunoita.

– Hae täältä, ne on kansliassa. Isäsi pääsee siihen yksiöön joulukuun alussa. Siihen asti kuntoutetaan vielä.

– Pärjääkö se yksin?

– Kotihoito tilataan.

– Mihin minä ne huonekalut vien?

– Mitä siellä on?

– Onhan siellä pöytää ja tuolia ja vanha sivustavedettävä sänky.

– Jos pääsisit silloin muuttopäivänä. 1. joulukuuta. Sinne yksiöön ne voi viedä. Isäsi oli sitä mieltä, että kaikki roskiin, mutta sinä tiedät paremmin.

Asko ruksasi kalenteriin marras- ja joulukuun vaihteen vapaaksi. Hän voisi oikeastaan itse ottaa sen sivustavedettävän. Se oli äidin suvun jäämistöä. Äijä tuskin sitä arvosti. Hän haki äijälle Ikeasta sängyn ja patjan, marketista lakanoita ja pyyhkeitä. Siitä saasteloukosta tuskin löytyisi muovikassillista enempää käyttökelpoista tavaraa.

Peräkärry pitäisi lainata jostain. Tai vuokrata.

 

Joulukuu

Huoneen nurkassa oli keittiöpiste. Eteisestä pääsi vessaan ja suihkuun. Isä katseli vessan ovelta pientä pesutilaa ja huokaisi.

– En ole koskaan nähnyt näin pientä yksiötä. Tänne ei mahdu pesukonetta. Vai otanko pytyn pois?

– Minä voin tilata netistä jonkun tosi pienen, niitä on olemassa.

Isä mutisi jotain ja siirtyi huoneeseensa. Ikkunat olivat suuret, joulukuun ensimmäisen päivän valo ei häikäissyt.

– Verhot, Asko sanoi. – Toin sulle yhdet omat. Tuossa näyttää olevan kisko paikoillaan.

– Tämmöseen säilykepurkkiin minut laittoivat, isä sanoi ja istuutui lattialle.

– Mennään nyt sinne kierrätyskeskukseen, mun pitää palauttaa peräkärry huomenna. Aamulla. Tässä kassissa on sulle lakanoita ja pyyhkeitä. Ja uusi peitto ja tyyny. Patjankin pitäisi olla ihan hyvä.

– Mitä sinä teit niille mun tavaroille?

– Niillä ei tätä asuntoa pilata. Kaikki haisivat homeelle, Asko vastasi.

Hän oli lapannut roskalavalle kaiken mahdollisen. Asunnon kunto oli pakottanut pidättämään henkeä. Tekstiilit olivat kosteita ja likaisia, astiat pinttyneitä. Märkiä sanomalehtiä, ruskealäikkäisiä, vanhoja sarjakuvalehtiä, valokuvia puisessa arkussa sikin sokin. Asko pelasti kuvat ja sivustavedettävän sängyn, mutta sänky oli pakko viedä kunnostettavaksi. Puuseppä arveli, että haju ei lähtisi siitä ikinä pois. Valokuvat Asko kävisi läpi joskus.

Asko mietti monta kertaa, kannattiko ihmistä enää pelastaa tällaisesta tuhosta. Aloittaisiko isä uudessakin paikassa saman taistelun elämää vastaan?

Loppusiivousta ei tarvinnut tehdä. Mökin omistaja ilmaantui paikalle ja sanoi, että hökkeli purettaisiin. Tiesi, että asunto oli kelvoton mutta oli säälinyt isää, jolla ei ollut kattoa pään päällä.

Isä ei huolinut Ikean huonekaluja.

– Sitä paskaa et tänne tuo.

Kierrätyskeskuksesta lähti nuori kaveri avuksi siirtämään kalusteita. Hän oli vankka ja käsivarren lihakset paksut kuin maailman suurimmilla käärmeillä. Isä jaksoi kantaa vain kaksi puutuolia. Asko ja lihaskimppukaveri rimpuilivat kerrostalon käytävällä. Laveri ja keittiön pöytä osuivat seiniin ja irrottivat maalinpaloja kivisiin portaisiin. Asko tunki väkisin mukaan pienen valkoisen kirjahyllyn, johon halusi tuoda isälle lukemista.

Uusi kännykkä oli muovikotelossa, sim-kortti kirjekuoressa.  Asko katsoi isän sormia, joiden nivelet olivat paksut ja taipumattomat. Hän laittoi puhelimen valmiiksi ja tallensi sinne oman ja terveyskeskuksen numeron.

– Telkkari, käyn hakemassa Prismasta jonkunlaisen. Tarvitsetko tietokonetta?

– No en saatana tarvitse. Mites radio? Hävititkö senkin.

– Sanoit minulle, että kaikki roskiin. Että mitään ei säilytetä.

– No radion olisit voinut jättää.

Askon mieli kiristyi mutta hän päätti, että tänään hän ei jaksaisi vääntää mistään asiasta.

– Tuon sulle vanhan radioni, en tarvitse sitä enää.

– Mistä sulla on noin paljon rahaa? Ostelet vaan kaikkea. Laitatko laskun perään?

– En laita. Lähde mukaan, ostetaan samalla sulle ruokaa. Onhan jääkaappi päällä?

Isä köntysti jääkaapille, avasi oven.

– On tässä ainakin valot.

– Mennään, kyllä se tästä. Tuossa muovikassissa on puhtaita vaatteita.

Isän ilme muuttui vihaiseksi.

– Kirpputorilta kaikki, aivan kuten sinä toivoit. Ja astiat on mun vanhoja. Jos kelpaavat.

 

Tammikuu

Isä avaa oven ja kääntyy saman tien takaisin huoneeseensa. Heittäytyy vuoteelleen, kyljelleen ja painaa käden poskensa alle. Sulkee silmänsä.

Asko jättää kengät eteiseen ja menee istumaan pienen pöydän ääreen, mustalle tuolille, jonka selkänojassa on ohuet pienat. Nakkaa Hesarin pöydälle ja sanoo isälle, että tässä päivän lehti, jaksatko lukea.

Isä ei vastaa.

Asko katsoo hänen rintakehäänsä, joka on laiha ja olematon. Ruutupaita nousee ja laskee ja kaulan poimut värähtelevät. Silmät kertovat, että hän ei nuku. Rouhea yskä jatkuu, tukala olo tarttuu Askoon.

Isän toinen käsi on vasemmalla kyljellä, painaa sitä, nimettömään on ilmestynyt vihkisormus, jonka Asko luuli jo kadonneen. Isä oli riuhtaissut sen irti samana iltana, kun äiti kuoli.

– Onko kylki kipeä, Asko kysyy.

– Aina, isä mutisee. – Syöpä siellä on.

– Ai, puhuit aiemmin keuhkoahtaumasta. Onko tuo totta?

– En tiedä.

Jääkaappi hurisee, hiljaisuus on mittaamattoman painava. Askon olisi tehnyt mieli häipyä heti. Olisi ollut helpompi jättää hänet kuin olla se, jonka isä unohtaisi.

Isä havahtuu ja nousee vaivalloisesti istumaan sänkynsä laidalle. Hän ei vilkaisekaan Hesaria.

– Keitänkö kahvia?

– Jos haluat.

– En itselleni.

Asko ajattelee kotinsa lähellä olevaa leipomokahvilaa.

– Menehän nyt. Ei täällä tarvitse koko ajan rampata.

Isä menee vessaan, viipyy siellä.

– No minä menen. Soita, jos tarvitset jotain.

Asko seisahtuu vielä eteiseen, kuulee, miten isä avaa vesihanan, antaa sen kohista kauan. Hän epäröi ovella, pärjääkö isä. Ilmassa leijuu jokin lopullisuus. Vaikka mikä olisi, tämän kummempiin jäähyväisiin heistä kummastakaan ei olisi.

Rappukäytävässä Asko tuntee, miten iskiashermo vihlaisee ja vasen jalka tuntuu voimattomalta. Hän istahtaa kiviselle portaalle ja yrittää hetken kuluttua laskeutua rappuset alas. Kun hän avaa ulko-oven, hän tuntee helmikuisen kylmän auringon kasvoillaan.

 

Helmikuu

Asko käveli pitkin katuja, satoi lunta ja jäätävä tuuli puhalsi mereltä. Hän käveli ja käveli, katsoi jalkoihinsa. Ihmisten virta kulki vastaan ja ohitti hänet, eikä Asko halunnut katsoa ketään.

Isä oli sairaalassa. Askon mielessä pyöri koko isän elämä ja hänen oma paikkansa siinä. Siinä ei ollut kovin hääviä olla, mutta isän kasvot kulkivat hänessä kuin elokuva.

Omia kasvojaan hän ei nähnyt. Isä oli aina katsonut hänen ohitseen.

Hän pysähtyi pienen pubin kohdalle. Pubin edessä oli keskellä päivää miesporukka, kaikilla tupakka suupielessä. Hetken Askon teki mieli vetää savut. Hän voisi ostaa kioskista yhden Belmont-askin tai pikkusikareita. Ne voisivat rauhoittaa häntä.

Kylmässä säässä tupakansavun tuoksu kiehtoi. Joku poltti pikkusikaria. Hän muisteli opiskeluaikojaan, jolloin baareista jäi vaatteisiin tunkkainen haju. Sitten hän ajatteli isänsä keuhkosyöpää ja sen etäpesäkkeitä. Hän ei halunnut vuoteen pohjalle kitumaan.

Ikkunasta heijastuivat kadulle kasvot, jotka hän luuli tunnistaneensa. Miehellä oli pitkä tukka ja paksusankaiset, suorakaiteen muotoiset silmälasit. Mies näytti hänen lukioaikaiselta koulukaveriltaan. Asko muisteli, että mies olisi kuollut aikoja sitten, mutta epäili nyt, että kyseessä oli ollut vain huhu.

Mies, Juhani, oli koulussa liikkuvan juorun mukaan hukuttautunut juuri ennen joulua mereen. Siinä kohtaa merta kulki joutuisa ja voimakas virta. Asko ei ollut asiasta kuullessaan tuntenut yhtään mitään. Ihmisiä kuolee, osa sairastaa, osa tappaa itsensä.

Asia tuli hänen mieleensä joka talvi. Hän katseli kotinsa lähellä olevaa laituria, hirsisaunaa ja talviuimareita, jotka pulahtivat avantoon tai nykyään yhä useampana talvena sulaan veteen. Näky oli hyytävä ja hän mietti, miten joku pystyi keskellä talvea menemään vaatteet päällä veteen. Hukkuneella oli ollut bootsit jalassa, pipo päässä ja vettä sisuksiinsa kerännyt toppatakki.

Ehkä hän siis olikin elossa. Kuolema ei Askoa lukiolaisena juuri vaivannut. Nyt hän ajatteli, että jos sisällä kiehuu ja pää on yhtä tulimerta, hukuttautuminen voi tuntua ainoalta oikealta ratkaisulta.

Hän ei siihen pystyisi. Häntä paleli aina. Hän oli pitkä ja laiha, hänellä oli leveät leuat ja paksut hiukset poninhännällä takaraivolla. Isä ei pitänyt hänen pitkästä tukastaan.

Asko juuttui katsomaan Juhania. Tämä istui yksin pöydässään, edessään korkea lasi vaaleaa lageria. Juhanin kasvot näkyivät ikkunassa peilikuvana, kahtena. Kuin hän olisi istunut kaksoisolentonsa seurassa.

Asko otti pubin ovenrivasta kiinni, raotti ovea. Merituuli ujelsi ja hän astui tuulikaappiin. Pubissa oli lämmintä. Hän meni baaritiskille ja tilasi vichyn.

Asko tunsi selässään Juhanin katseen, askeleet hidastuivat ja olo oli kankea. Mitä minä voin hänelle sanoa, hän mietti. Kysynkö, että sinäkö oletkin elossa.

Asko joi vichyn nopeasti melkein loppuun. Hän kääntyi ja näki, miten Juhani nosti kättään ja viittilöi. Askolla oli hieman hyytävä olo. Oliko Juhanilla kaksoisveli vai näenkö unta?

Hän meni istumaan Juhania vastapäätä ja katsoi tätä tarkkaan. Piti tuolin kaukana pöydästä. Asetti vichylasin eteensä. Siitä oli jäljellä enää yksi kulaus.

– Oltiinko me samassa koulussa?

– Eikö me oltu, Juhani vastasi. – Sä olet ihan samannäköinen kuin silloin.

– No huh, mietin jo, että kuvittelenko vain.

– Et ota olutta, minä haen toisen?

– En.

Juhani nousi ja kävi nopeasti hakemassa toisen tuopin.

He istuivat hiljaa, katsoivat vaivihkaa toistensa kasvoja ja palasivat mielessään kouluun. Siihen hälisevään ja hikiseen porukkaan. Iltapäivällä liitu haisi ja luokan ilma oli jo tunkkainen. Pulpetit eivät enää pysyneet jonossa kuten aamulla, jolloin ne seisoivat jonoissa kuin sotilaat. Osa tuoleista makasi lattialla kuin olisivat kuolleet pitkien poikien potkuista.

Luokkiin jakautuvat opettajat keskittyivät askeliinsa. Heidän kulmansa olivat kurtussa, heistä näki, että päätä särki eivätkä he jaksaneet enää komentaa ketään. Harva kesti nuorten hälinää ja ilmassa lentäviä paperitolloja. Opettajat seisoivat mielellään hiljaa luokan edessä siihen asti, että hiljaisuus alkoi levitä lattioille ja luokan nurkkiin.

Matikan opettaja osoitti aina Askoa ja pyysi, että tämä sulkisi ikkunan. Askosta oli vaikea kulkea luokan edessä, antaa toisten katsoa itseään, kuulla vihellyksiä ja huutoja, vitun Tolonen.

– Kaksikymmentä vuotta, Juhani sanoi. – Aika juoksee kuin joku eläin.

– Onko sulla kaksoisveli? Asko kysyi.

– Ei, onko sulla?

– Ei, Asko naurahti. – Vain sisko. Eikä sekään ole kaksonen.

– Mitä sinä muuten teet?

– Olen it-alalla. Entäs sinä?

– Siivoan. Lentokenttää. Siellä on mun lisäksi vain mustia miehiä.

Askon suussa pyöri kysymys: kuka hukutti itsensä sinä jouluna, kun sinusta huhuttiin.

– Näetkö ketään vanhoja kavereita?

– Enpä juuri, Asko vastasi.

– Minä näen niitä lentokentällä.

– Niin, osa reissaa, osa pysyy täällä.

– Ja osa on jo kuollut, Juhani hörppäsi suuren kulauksen lageria.

– Kuka?

– Minä en muista ihmisten nimiä.

– Tyttöjä vai poikia?

– Syöpään kuoli joku, se oli helvetillistä. Näin hänet juuri ennen kuin hän kuoli.

Asko ei jaksanut udella.

– Mun pitää mennä, hän hörppi vichyt mahaansa ja nousi.

– Enkö ole tarpeeksi fiksua seuraa sulle?

– Mun on mentävä töihin.

– Katsoin sun kenkiä tuon ikkunan läpi. Helvetin tyylikkäät. Kalliit varmasti. En ole tuommoisia missään nähnyt.

– Nämä ovat vain kengät. Ehkä törmätään toiste, jos täällä käyt. Mun on nyt mentävä.

Juhani mutisi tuoppiinsa, ja kun Asko vilkaisi olkansa yli, Juhani katsoi taas ikkunasta kadulle.

 

Asko vaihtoi kadun toiselle puolelle. Antiikkiliike oli suljettu. Sen näyteikkunassa oli maalaus, jonka Asko tunnisti. Siinä oli joki, kapea uoma, jossa isä oli käynyt kalastamassa.

Asko oli ollut joskus mukana mutta hän oli kömpelö liikkeissään ja uistin tarttui useimmiten kiinni joen varren pajuihin. Isä irrotti uistimen, ei neuvonut, miten virveliä kannattaisi käsitellä. Isä halusi olla hiljaa luonnossa. Asko turhautui kalastukseen, hänen uistimeensa ei tarttunut muuta kuin joen pohjan vesikasveja ja joskus harvoin roskakala, jonka isä viskasi takaisin veteen. Kun Asko oli kerran sanonut, että ei halua nyt lähteä mukaan, isä lakkasi kysymästä.

Tuuli ujelsi katujen risteyksissä, ja vaikka Askoa paleli, hän ei tiennyt, missä voisi lämmitellä. Hän valmistautui ajamaan sairaalaan, tapaamaan isän, katsomaan, oliko tämä vielä hengissä.

Sairaanhoitaja oli soittanut ja sanonut, että saattaisi tulla kiire. Syöpä oli levinnyt eikä aikaa ollut paljon. Ehkä tunteja, ehkä päiviä, oli lääkäri sanonut.

Hoitaja oli kysynyt, ehtisikö Mervi käymään. Asko oli vastannut, että ei ehtisi enää. Mervi kävi Helsingissä vain laivalla. Hän pelkäsi lentokoneita.

Hoitaja kertoi, että Mervi oli kyllä soitellut ja puhunut isän kanssa puhelimessa. Oli ottanut jonkun videopuhelunkin mutta isä oli kääntänyt katseensa pois puhelimesta. Kannettavaa tietokonetta osastolla ei ollut.

Mervi oli ollut Tukholmassa jo viisitoista vuotta, ja kun Asko oli käynyt häntä tapaamassa, oli sanonut, että ei osannut enää puhua isän kanssa. Isä oli käynyt siellä kerran mutta ei ollut kysynyt sanallakaan, mitä Merville kuului. Ainoa tavoite oli käydä Kuninkaanlinnassa, ja sen visiitin jälkeen isä oli halunnut takaisin laivaan.

Asko käveli takaisin omalle kotikadulleen. Asunnosta oli helvetisti velkaa, mutta hän oli joka päivä onnellinen siitä, että sai katsella kauniita kerrostaloja ja kaupunginosaa, jossa oli kahviloita, teehuoneita, ravintoloita ja meri. Hän tekisi mitä tahansa, että ei tarvitsisi muuttaa lähiöön.

Hän käynnisti auton lämmityksen kadun päässä ja ajeli pois kaupungista elottoman maalaismaiseman läpi. Jäistä peltoa, kuivuneita korsia ja maantieojiin unohtuneita pölykapseleita ja autonrenkaita.

Terveyskeskussairaalassa hän kysyi vastaanoton infotiskiltä, missä isä oli. Hoitaja lähti näyttämään tietä. Turkoosi muovilaattalattia nitisi kenkien alla ja Asko ajatteli, että niin kauan kuin tässä kävelen, isä on olemassa. Käytävien risteyksessä, vasemmalla puolella laitoshuoltaja istui mopoauton näköisen laitteen päällä ja valutti lattiaan puhdistusainetta. Hän osoitti keltaista varoitusmerkkiä, lattia oli liukas. Asko tervehti häntä ja sanoi kiitos. Nainen olisi voinut olla Askon äiti. Tämäkin oli tehnyt siivoustyötä koko ikänsä ja niin teki Mervikin.

Hoitaja avasi oven ja kehotti Askoa menemään huoneeseen. Asko näki heti, että isä oli yksin. Hän pysähtyi käytävälle. Hänen oli vaikea astua kynnyksen yli. Hoitaja kysyi, miksi et mene. Asko vastasi, että tarvitsi hieman aikaa, ja vetäytyi kauemmaksi ovesta.

Asko toivoi, että kello kulkisi hitaammin. Käytävän seinäkello raksutti eikä hän muistanut, milloin yksi minuutti olisi humahtanut hänen ohitseen näin nopeasti.

Viimein hän asteli hitain askelin huoneeseen, etsi ensin lavuaarin, pesi kätensä, kuivasi ne epämiellyttävän karkeaan paperiin. Sormet olivat kylmän talven jälkeen jo ennestään haavoilla. Hän valutti käsidesiä sormiinsa, se jätti epämiellyttävän kalvon.

Sitten hän katsoi isää. Isällä oli silmät kiinni, valkea hennon raitainen pussilakana pieneksi käyneen kehon päällä. Hän ei huomannut Askoa.

Mitään tuliaisia Askolla ei ollut. Ei kukkia, ei karkkia, ei mitään.

Hän otti muovipäällysteisen, metallijalkaisen tuolin isän sängyn viereen ja istahti siihen. Katseli isän kasvoja. Ne olivat pyöreät kuin kuu. Silmät liikkuivat luomien alla ja suu napsahteli kuivana. Huulet olivat nitistyneet olemattomiksi, suupielet kurttuja täynnä.

– Isä, Asko kuiskasi.

Ei vastausta.

– Isä, hän sanoi hieman kovemmalla äänellä.

Isä reagoi ääneen. Asko näki, että hänellä oli kipuja. Kasvot menivät kasaan ja otsalle nousi hikihelmiä. Pöydällä oli karkeita valkoisia pyyhkeitä. Asko uskaltautui kuivaamaan hänen otsansa.

Isä avasi silmänsä ja mutusteli taas kuivaa suutaan. Sitten hän kuiskasi:

– Piippaa tuosta, pyydä hoitaja.

Asko teki kuten isä pyysi. Hoitaja saapui pikaisesti, katsoi Askoa kysyvästi.

– Taitaa olla kipuja, hikihelmet vähän väliä otsalla, Asko sanoi.

Asko kävi kastelemassa harson, joita lojui isän sängyn päässä. Pyyhki sillä isän kasvoja ja yritti nostaa häntä ylemmäksi sängyssä. Tyynyliina oli aivan märkä.

Isä voihkaisi, kun Asko koski häneen. Asko vetäytyi, ei uskaltanut enempää.

Hoitaja lisäsi kipulääkettä tippapulloon.

– Kestää hetken ennen kuin vaikuttaa.

– Tyynyliina on aivan märkä.

– Minä vaihdan sen. Sun ei kannata nostella häntä, hänellä on kovat kivut ja pää on tosi arka.

Asko lysähti takaisin tuolille. Yksinäisyys saartoi hänet, viimeinen langanpätkä katosi, tämän jälkeen hän ei kuuluisi enää mihinkään, ei kenellekään.

Olisiko hänen istuttava tässä kunnes isä kuolisi? Saisiko hän mennä pois? Entä jos isä kuolisi Askon lähdettyä. Vai eläisikö vielä viikon, kaksi. Tännekö hänen pitäisi asettua sitä hetkeä odottamaan?  Voisiko hän kuolla sillä aikaa, kun Asko kävisi vessassa, kahvilla, lounaalla?

Isä avasi taas silmänsä ja katsoi Askoa.

– Asko, hän kuiskasi.

Asko laittoi kätensä isän käden lähelle, isä otti siitä kevyesti kiinni. Hän ei jaksanut puristaa sormia, hipaisi vain. Sähköinen virta kulki heidän välillään ja Askon ihokarvat tempoilivat joka suuntaan.

– Asko, kaikki on reilassa.

Asko nieleskeli itkua. Hän piti kasvoillaan samaa kosteaa riepua, jolla hän oli juuri viilentänyt isän kasvoja.

– Kaikki on reilassa, isä sanoi toisen kerran. Hän katsoi Askoa nyt suoraan silmiin.

Hänen silmänsä olivat mustat ja kirkkaat.

Isä yritti sanoa jotain mutta hänen sanoistaan ei saanut selvää. Sitten hän nukahti ja Asko arveli, että isä ei heräisi enää.

Asko halusi poistua. Hän ei halunnut nähdä kuoleman hetkeä. Hän sanoi lähtiessään kanslian hoitajalle, että hänen oli mentävä. Työt odottivat.

Hoitaja tuli käytävälle ja kysyi, eikö ollut ketään, joka voisi olla isän vierellä.

– Ei ole. Minä en vaan pysty.

Sumu alkoi Vantaan rajalla. Autojono keskustaan oli pitkä ja hidas. Askon mielessä maailmat sekoittuivat. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt jäädä isän viereen. Hän katui lähtöään. Pelkäsi, että ei ehtisi enää paikalle, vaikka voisi ajaa huomenna takaisin.

Hän ei mennyt töihin. Parkkeerasi auton kadun viereen, siihen, mistä oli päivällä lähtenyt. Käveli kadun päästä päähän ja etsi pubia. Juhani ei istunut enää samassa pöydässä.

Jonain päivänä menen takaisin, hän ajatteli, ja kysyn, kuka meidän luokalta hukuttautui sinä talvena, kun meri oli täysin sula.

Illalla sairaanhoitaja soitti. Isä oli kuollut hiljaa ja kivutta. Kukaan ei ollut ollut hänen vieressään lähtöhetkellä.

Asko ei tiennyt, mitä ajatella. Tunne salpasi hänet syvältä sisäpuolelta ja ahdistus kesti aamuun asti. Hän kielsi itseltään nukahtamislääkkeen ja levon. Halusi kärsiä ja ymmärtää, että isää ei enää ollut.

Vasta aamulla hän soitti Merville.

 

Viikon kuluttua Asko päätti mennä käymään pubissa. Jos Juhani istuisi siellä, hän kysyisi.

Kadulla oli kuitenkin käynnissä muutto. Pubi oli purettu, tila oli autio ja tyhjä. Vanhojen tavaroiden myyjä kantoi liiketilaan muuttolaatikoita. Asko katseli sitä hetken.

Hän vilkaisi itseään liikkeen ikkunasta ja huomasi näyttävänsä teiniltä. Asko meni parturiin, johon ei tarvinnut varata aikaa.

– Leikkaa lyhyeksi, ponnari pois, hän pyysi.

– Sulla on tosi vahva tukka, miksi luovut tästä, nainen kysyi.

– Isä ei pidä tästä. Tai ei pitänyt.

– Ok, kampaan hiukset ensin ja sitten saksitaan.

– Hyvä. Anna mennä.

 

© Mirja-Liisa Kinnunen. Kaikki oikeudet pidätetään.

 

You already voted!

Jaa kirjoitus:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin