I
Pöksyt leijuvat hiljaa tuulessa, yksi lahje kerrallaan ja vähän vinossa. Näyttää siltä kuin niiden kuuluisi liehua narulla aina, reikäisenä isännän merkkinä ja kieltomerkkinä. Ei tähän pihaan vieraita, kiitos, ja turha kaupitella joutavaa tavaraa. Meillä käytetään kalsaritkin loppuun, niin kauan kuin pysyvät edes hätäisesti yhtenä kappaleena.
– Ota nyt, kuuluu sipinä vierestä.
Pistän yhden semmoisen mintunmakuisen möllikän suuhun, vaikka tiedän jo ennakolta, että hammastahnan maku alkaa kuvottaa. En kehtaa kieltäytyä kuitenkaan. Merri koittaa selvästi sanoa jotain, vaikka suu on karkista kierteillä ja käsi hakee rapisevasta pussista lisää herkkupaloja. Merri-rukka ei itse tiedosta mölinää, jota pitää silloinkin kun luulee olevansa hiljaa. Lopulta vierestä kuuluu räkäinen rykäisy ja sormet uivat kiinni kyynärtaipeeseen.
– Se on helmasynti olla pussaamatta jos tykkää.
Rintalastan alla tärähtää. Kainalokin kostuu niin ihmeen nopeasti, että alkaa heti suututtamaan ne kaikki mainokset, joissa ylävartalotäydelliset miehet heittävät volttia katoilla ja hyppelevät liikkuviin autoihin tippaakaan hiostumatta. Hävettää täällä toisten pihalla salaa vehtaaminen, koko homma oikeastaan ja omista koloista tunkeva paksu tunkka varsinkin. Muutakaan ei tule mieleen, joten sanon:
– Se on sukuvika jos suksi ei luista.
II
Seuraavanakin päivänä tavataan ja tietysti samassa pöksypihassa, vaikka nyt narulla näyttää olevan muutakin tavaraa. Samat pöksyt tai ainakin samanlaiset lepattelevat taas etelään ja pohjoiseen vuorotellen kuin eivät oikein osaisi päättää minne suuntaan lähteä. Lakanat roikkuvat raskaammin, ne eivät tee lähtöä mihinkään. Tulee mieleen outo ajatus kuin äiti pitelisi kiinni joka suuntaan vipattavaa lastaan. Omakin äiti oli ollut semmoinen luontainen hillitsijä kunnes oli itse saanut hillittömyyskohtauksen ja lähtenyt jonkun Sepon kanssa Pielavedelle. Sen koommin ei siitä kuultu, paitsi kerran isä sanoi, että akan kätköjä löytyy allaskaapeista vieläkin. En silloin tajunnut mitä isä tarkoitti, mutta opin vähän vanhempana tajuamaan. En tiedä miksi. Ehkä luin jonkin nyyhkytarinan sosiaalisesta mediasta tai muuten lamppu syttyi päässä, mutta niin vain tajusin ja näin vuosien takaa selvinä kaikki ne epämääräiset juopottelun merkit, joita en silloin tajunnut. Kaikki ei sittenkään johtunut minusta.
Merrillä on suu mutrussa ja tukka kahdella omituisella pampulalla, jotka saavat sen näyttämään pulskistuneelta pitkätossulta. En sanoisi sitä ääneen, vaikka joku pitelisi tikaria kaulalla. Ojennan Merrille tuliaiseni, mutta en saa kuiskausta kummempaa aikaan.
– Ne ovat kakkaroita, päivänkakkaroita.
Merri näyttää hampaansa ikeniä myöten, on selvästi iloinen.
– Valkokeltaisia, ovatko ne minulle?
– Ko sinä silleen teit sillon kerran ja minä aattelin.
– Rakas!
Sanat ummehtuvat ilmaan pitkäksi aikaa ja tuntuu jo, ettei tilanteesta pääsisi mitenkään pois. Silmiin tulee jokin roska ja kurkkuun käy klimppi yhtä aikaa. Mutta silloin pihaan römistelee aina yhtä herttainen herra Helander, Merrin isä.
– Jo on perkele, täälä se on taas!
– Isä, älä kopistele, kohta oon ihmisen iässä.
Merrin ääni tummenee, ja siihen alkaa tulla väpätystä. Jos mölinästä ja väpätyksestä pitäisi valita, ottaisin heti mölinän vaikka tuhatkertaisena. Merrin isä kaivelee vihassa taskujaan.
– Poliisitko pittää, ja omassa pihassa. Ei mittään häpyä kellään ennää.
Minkä syljeltäni pystyn, koitan puolustautua.
– En minä pahalla siitä tykkää vaan hyvällä. Silittelen, en minä muuta, ja tuon sille kukkia.
Muuta en sille kerro enkä sitä yhtä iltaa varsinkaan. Merriä olen vannottanut olemaan hiiskumatta, vaikka se on sille vaikeeta. Kuuluu kuulemma kuvaan, luin kehitysvammaisten oppaasta, että eivät ne osaa salailla, ovat sillä tavoin luonnostaan liian avoimia. Kuin ovi, joka ei millään pysy kiinni, vaikka salpoja laittaisi sata. Ehkä Merri on semmoinen, kehari niin kuin kylillä sanotaan, mutta minusta se on vaan puhetta. Merri on pelkkä Merri, soittakoot muut suuta minkä jaksaa.
Jotenkin niin se menee se tilanne, että löydän koipeni maantien viertä kulkevan ojan pientareelta, pihan ulkopuolelta kumminkin. On tuuleton päivä, kerrankin, mutta silti korvissa ujeltaa viima. Iho on lämmin vääristä paikoista ja hiki ei puske kuumuudesta vaan kylmyydestä, joka on alkanut hohkata kaikkialta sisuksista kuin esille pyristelevä raivoisa villipeto. Eniten kylmyys tuntuu raajoissa, jotenkin juuri raajoissa, siellä missä minuus loppuu ja alkaa tuonpuoleinen. On niin voimakas olo ettei vartalo muilta osin edes tunnu, eikä mikään, ei mikään, saisi kurkusta tulevaa huutoa katkaistua ennen kuin se tulee semmoisella kiljumiselle, että äänihuulet ovat ratketa.
– Minä tapan sinut ukko, kuuletko, tapan jos et muuten usko että meidän väliin et pääse!
III
Seuraavat viikot soitan lähinnä kitaraa ja isä säestää oven takaa huutamalla. Sisko kehuu näppylänaamaksi vähän väliä ja käy halaamassa. Sanon sille, että painuisi vaikka Timbuktuun, mutta oikeastaan tekisi välillä mieli puristaa se kainaloon ja pidellä siinä. Pidellä niin lujaa ja tiukasti, että kaikki varmasti uskoisivat, etten halua sille tai muillekaan mitään pahaa. Lapsena puristeltavaksi riitti koira, nyt tuntuu iho huutavan ihmistä, enkä tiedä mistä semmoinenkin tarve on yhtäkkiä keksinyt ilmestyä. Terkkari puhui murrosiästä, mutta siitäkin on jo vuosi ja esitteet tuli tietysti heitettyä roskiin koulun vessassa välitunnilla ennen kuin joku ne näkisi. Nyt se harmittaa. Hormoneista löytyy netistä ihan liian monta eri lähdettä, ei voi tietää mikä on oikeasti totta ja normaalia, mikä trollien keksimää kaikenmaailman paskaa.
Yhtenä tiistaina näen Merrin pihassaan. En voi vastustaa kiusausta vaan hiippailen tien puoleiseen oikeaan laitaan, siihen, jossa näkymää pihaan peittää tiivis rykelmä pensaita. Heisien takaa koitan herättää Merrin huomion paiskomalla käpyjä. Yritän samalla huutaa sen nimeä kuiskaamalla tai kuiskata huutamalla, mutta kumpikaan ei oikein tuota muuta tulosta kuin, että alkaa pelottaa. Herra Helander saattaisi toteuttaa uhkauksensa ja soittaa poliiseille, sen mielenliikkeistä ei ole takeita. Ja Merri taas, jos Merri on kertonut leikeistä lähipuiston liukumäen alla, niin se on menoa. Mutta en halua uskoa, että Merri kertoisi, vaikka onkin ehkä luonteeltaan avoin eikä aavista vaaraa. Merri on kaikesta huolimatta kiltti ja sanoi myös sen r-sanan. Asian muisteleminen kuorii ihoa niistä kohden, joihin Merri on joskus koskettanut.
Yhtenä päivänä istun taas pusikossa ja kaivelen nenää kun en muuta keksi. Helanderit astelevat peräkanaa talostaan koko perhe ja laittautuvat autoon koreina kuin karkit. Äiti Helanderilla on korkeat korot ja päällään valossa liekehtelevä hame. Miespuolisille on puettu tummat puvut ja kammettu hiukset jakaukselle. Merrillä on päällään jotain pörröistä, josta tulee kaukaa katsottuna kissamaisen pehmeä vaikutelma. Voisi luulla, että siinä on onnellinen perhe lähdössä juhliin, ellei joitakin korkeammin tavattuja sanoja kuulisi niin selkeästi.
– Suttura autoon niinku olis jo.
Merrin äiti näyttää ottavan tiukemman otteen tyttärestään kuin sillä voisi estää sanojen vyörymistä.
– Seittemän leivän uuni on perä, mutta silti sitä on jaettava.
Kaukaakin näkee, että suut käyvät yhdellä ja toisella, mutta muiden kuin hirviön äänet eivät kanna. Pojat seisovat luisuin hartioin, mutta Merrin ja äitinsä kädet vispaavat kuin tuulimyllyt matkalla autoon. Vihdoin jokainen on saanut laskostettua itsensä ja asusteensa harmaan farmarivolvon sisään ja parhaisiin puettu perhe lähtee sinne minne sitten onkin lähtöä tekemässä. Tuntuu, että jotakin pitäisi tehdä. Koska pihalla ei ole enää ketään ja pyykkinaru on vielä täynnään merkkejä taloja elämästä, tapahtuu taas outoja ja löydän itseni pyykkinarujen seasta hakemasta jotakin, jotakin, mistä tulisi edes hetkeksi parempi olo.
IV
Kotona piilotan ne heti oman huoneen vaatekomeron nurkkaan vanhojen laskettelumonojen sisään. Arvelen etteivät sisko tai isä nuuskisi ainakaan sieltä, vaikka muuten ovat jokapaikkaan tekemässä asiaa, niin ettei omakaan huone ole oma. Iltaisin kun voin olla varma, ettei kukaan enää rynni huoneeseen kuin rautatieasemalle, haen aarteeni esille monoista ja otan sen peiton alle viereen. Pöksyt ovat vaaleanpunaiset, reunasta pitsiset ja kun oikein tarkkaan kuvittelee voi melkein tuntea miten niiden sisällä on pidelty Merrin isoja tyynymäisiä kukkuloita. Tuoksu on harmi kyllä pesuaineen ja hikisten monojen hivenen erikoinen yhdistelmä, mutta sekään ei häiritse kun käsissä on jotain, joka ihan ihkaoikeasti kuuluu Merrille.
Kuluu aikoja etten jouda Merrin talolle katsomaan mitä siellä tapahtuu. Soittelen kitaraa ja käyn koulua mitenkuten, tai en käy edes huonosti jos isän huutomerkkilauseisiin yhtään on uskominen. Yritän kuitenkin katsella niitäkin koulukirjoja, joiden rivit eivät aivan asetu aivan paikoilleen ja sanoista putoilee osia väärille riveille. Tulee sellaisiakin hauskoja lauseita kuin Af on maan rikkaosa. En tiedä mistä sekin johtuu, että juuri minun kirjoissa on tällaisia ongelmia, mutta en jaksa vaivata sillä päätäni, en ainakaan niin kauan kun kitara on olemassa. Eräänä päivänä hyppytunnilla se tapahtuu. Naapuriluokan Karri tulee taakse hiipimällä ja kuiskaa.
– Kuulikko keharista?
Merri ei ole kehari, huudan niin, että ääniaalto rikkoo ensimmäisen kerroksen luokkahuoneiden laseja. Ääneen en tietenkään sano mitään.
– Se on kuulemma paksuna.
– Elä?
– Elän elän. Monsteri-Helander on aivan raivona ja aikoo tehdä syyllisestä jauhelihaa.
Maha kurnahtaa heti kuin luulisi raukka jauhelihan tarkoittavan tässäkin tapauksessa ruokaa. Lounaaseen on vielä tunti.
– Kuka se sitten on, yritän vielä kysellä, mutta Karri on jo sylkemissarjan pitkänmatkankisalaisten vitoskisassa.
Pisimmälle sylkäisevä on voittaja ja saa aina vitosen.
Tulevina viikkoina kuuluu taas lisää juoruja. Tiedetään, että ysiluokan Harri on tullut silmä mustana kouluun ja moni on nähnyt sen Merrin kanssa käsi kädessä, kuulemma kesälläkin jo. Kesällä tapahtui sekin mistä Merrin piti olla hiljaa ja ne monet huulten väliset eritteen vaihdot, joita Merri tapasi kutsua pus-pus-pusutteluiksi. Muistan miten hyviltä ne tuntuivat, vaikka ensi alkuun pelotti mitä tapahtuu jos nielaisee vahingossa toisen sylkeä. Melkein mitään ei tapahtunut, mutta kerran Merri röyhtäisi suuhun kesken pus-pus-pusuttelun. Sekin pelkästään nauratti silloin, nyt muisto tuottaa lähinnä mielipahaa.
Yhtenä päivänä kun poljen Kuusikkorinnettä kotiin, näenkin yhtäkkiä Merrin kauempana kävelytiellä. Se on alkanut vaappumaan raskaammin kuin ennen ja ei ole ainakaan laihtumaan päin. Merri ei näytä olevan yksin ja arvelen, että joku tuttu aikuinen tai huolehtija siinä kävelee rinnalla kun laittaa välillä kättään Merrin alaselälle ja näyttää lempeän oloisesti työntelevän vauhtia. Nainen se on, käy huojennus mielessä, vaikka samantien muistankin Harrin ja tekee mieli taas vähän takoa nyrkkeilysäkkiä liikuntahallilla. Yläkroppaan on jo tullut kuulemma lihasta, sanoi pikkusisko yksi päivä. Ja lisäsi sitten perään, että aknevoidetta kannattaisi siitä huolimatta kyllä ostaa.
Sen päivän iltana kaivan taas monoista nyt jo kulahtaneen tuntuiset vaaleanpunaiset hirvitykset. Kaivan laatikosta sakset ja silppuan pöksyt suoraan paperipussiin, jonka aion heti aamulla pudottaa jätesäiliöön pihalla. Katselen pussissa luikertelevia pinkkejä pitsimatoja pitkään. Ei tunnu hyvältä, mutta ei tunnu pahaltakaan. Kuitenkin kun ajankuluksi koitan rustata joitakin uusia nuotteja paperille, piirtyykin sinne kuin itsestään aika merkillinen lause. Niin minäkin sinua, M.
© Jenni Grönqvist. Kaikki oikeudet pidätetään.
