Viisikymmenvuotispäivänäni olisin voinut olla Helsingissä ravintolassa juomassa kuohuviiniä ja vastaanottamassa onnitteluja. Mutta valitsin toisin. Lensin työmatkalle Kairoon.

Työmatkat kaukaisiin maihin olivat osa tehtäviäni, ja Kairossa oli joka tapauksessa käytävä. Rehellisyyden nimissä sovin matkan juuri siihen ajankohtaan, jotta pääsisin juhlia pakoon. Huomion keskipisteenä oleminen juhlakaluna oli aina tuntunut jostain syystä kiusalliselta. Ehkä se oli ujoutta. Ehkä kärsin huijarisyndroomasta, koska vuosien täyttäminen ei tuntunut henkilökohtaiselta saavutukselta. Totta puhuen en myöskään halunnut muistutusta vääjäämättä etenevästä vanhenemisesta.

Viisikymmentä kokonaista vuotta. Aika tuntui lentävän kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Merkkipäivänäni olisin viettänyt tällä maapallolla yhteensä kahdeksantoistatuhatta kaksisataaviisikymmentä päivää, jos karkausvuosia ei laskettu. Ja eihän meillä laskettu, humanistit eivät kiinnitä huomiota pilkunpaikkoihin.

Matkustaminen yksin naisena Pohjois-Afrikkaan jännitti. Olin aiemmin käynyt Egyptissä vain turistikohteissa, ja tämä oli ensimmäinen kertani kuuluisan kuhisevassa Kairossa. Mene Istanbulin kautta, työkaverit sanoivat, mutta lentojen aikataulut eivät istuneet sovittuun ohjelmaan. Päädyin varaamaan Egyptairin lennon Kööpenhaminasta Kairoon, vaikka Turkish Airlines olisi kuulemma ollut paljon parempi.

Egyptair ei totisesti hemmotellut matkustajiaan. Sain seistä jonoissa tuskastuttavan pitkään, koneessa oli ahdasta ja ruoka oli tylsää, koska olin odottanut saavani maistiaisia Lähi-idän maukkaasta keittiöstä. Käytin lentoaikani valmistelemalla työpajaa, joka minun oli määrä pitää vierailun toisena päivänä.

Saavuin perille myöhään illalla. Olin tottunut matkustaja, mutta minun oli myönnettävä, että tunsin oloni pelokkaaksi. Puin itselleni näkymättömän haarniskan, yritin vaikuttaa ihmiseltä, joka tietää mihin on menossa eikä säiky lentoaseman kaaosta.

Seisoin rättiväsyneenä tuloaulan pitkässä jonossa. Tarkkailin edessäni jonottavaa berberiperhettä, joka levisi laukkuineen ja ruudullisine pakolaiskasseineen isoksi heimoksi metallinpaljastusportin eteen. Olisinpa minäkin ollut tutussa joukossa.

Käsimatkatavarat läpivalaistiin ennen kuin matkustajat pääsivät hakemaan ruumasta tulevia laukkujaan. Valmistauduin nostamaan pohjoismaisen hygge-pommin sisältävän vetolaukkuni hihnalle. Mies tärkätyssä valkoisessa paidassa ja punaisessa beretissä katsoi tuimana näyttöön, josta hän tarkasteli läpivalaisuhihnalla matkaavaa hiusharjaani, matkakokoista shampootani sekä hiustenkuivaajaani.

Lentokenttä kuhisi ihmisiä. Mustissa kaavuissa lipuvia naisia, joiden verhouksen takaa vilkkui vain pistävä katse. Tupakalle ja kamelille haisevia vatsakkaita miehiä. Perheitä, jotka paimensivat lapsiaan ja pakaasejaan kuin lampaita. Jonottaminen tarkoitti sulautumista ihmislaumaan, joka valui hitaana laavana kohti luukkua, jonka takana virkailija vastaanotti dollareita maahantuloveroina.

Hilton-hotellilta piti olla kyyti odottamassa minua, mutta tuloaulassa ei näkynyt hotellin kylttejä. Hetkessä paikalle pölähti nahkatakkinen mies, joka tarttui rivakasti matkalaukkuuni ja lähti vetämään sitä kohti ulko-ovea. Olin jo lähdössä seuraamaan häntä, kun ymmärsin, että miehellä ei ollut mitään tunnisteita, joista olisin voinut tietää, että hän todella oli hotellilta. Vasta siinä vaiheessa minulla leikkasi. Tässähän oli turistille kohtalokkaan virheen paikka.

Nahkatakkimies oli ehtinyt jo ulko-ovelle, kun sanoin tiukasti ei ja revin laukkuni takaisin hänen kourastaan. Soitin hotellille, jolloin sain epäilyilleni vahvistuksen. Oikea kuski saapuisi vasta myöhemmin.

Päästyäni vihdoin hotellin minibussiin tuijotin risteäviä teitä, monimutkaista verkostoa, joka yhdisti lentokenttää ympäröivät teollisuuspuistot ja hotelliketjut toisiinsa käsittämättömällä logiikalla. Hetken päästä näin Hiltonin tien toisella puolella vasemmalla, ja ehdin jo hätääntyä, minne minua oltiin viemässä, kunnes ymmärsin, että minibussi joutui ajamaan kymmenen minuutin bumerangi-kierroksen ylittääkseen eritasoliittymän ja kääntyäkseen takaisin tulosuuntaan, jotta pääsisi kääntymään moottoritieltä hotellin portille. Kaikki tiet eivät sittenkään vieneet Kairon Hiltonille.

Huone oli samanlainen kuin Hiltoneissa kaikkialla, vain ulkopuoli vaihtui maasta toiseen. Beigellä vuorattu sänky, jyhkeä tammi jököttämässä seinän taulussa, nutrianvärisellä varjostimella varustettu jalkalamppu yöpöydällä, jopa Raamattu vetolaatikossa. Ikkunasta näkyi palmujen ympäröimä kalseasti valaistu uima-allasalue.

Suurkaupunki vaani leijonana matalien rakennusten takana. Tällä puolella Kairoa kuunneltiin pyramidien syvää hiljaisuutta, mutta jossain tuolla oli kaaos, vilinä, jatkuva raataminen, elämännälkä, himo ja nauru.

Päästyäni vihdoin pitkälleni sänkyyn silmäluomeni painuivat raskaina kiinni. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Kuuntelin äänettömyyttä, korvissa surisi, kännykän varjokuva leijui verkkokalvolla. Mikä minua syntymäpäivänä odottaisi?

 

Tehtaalta oli tilattu kuski. Ihmettelin, miksi hän ei vastannut tervehdykseeni, kun nousin autoon. Merkkipäivän aamuruuhkassa taksi seisoi pitkiä aikoja paikallaan. Katsoin kelloa huolestuneena. Sitten auto liikahti jälleen etanan vauhtia kohti toimistoa.

Nappasin takapenkiltä kännykällä kuvan liikenteestä. Vasta kun etsin lopputuloksen albumeistani, huomasin, että juuri samalla hetkellä vaitonainen taksikuski oli vilkaissut minua takapeilistä. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, silmät tyhjät.

Millaisena mies minut näki? Länsimaalaisen, keski-ikäisen naisen. Mikä niistä oli raskauttavin ominaisuus minulle, joka uskalsin matkustaa yksin? Mitä kuski mahtoi arvailla minun täällä tekevän?

Näin silmissä halveksuntaa, ehkä jopa vihaa.

Yritin kysellä, kuinka kauan aikaa perille vielä oli, mutta mies ei vilkaissutkaan minua, vaan viittoi kädellään eteenpäin. Oliko hän mykkä?

Kohotin kiusallani kännykkäni uudelleen ja otin kuvia hänen ilmanraikastimestaan, johon oli kirjailtu arabialaisia lauseita. Aioin verkon ääreen päästyäni selvittää, mitä niissä sanottiin. Google osaisi varmasti auttaa.

Kuskilla oli kiharat hiukset ja leveä selkä. Hänen suunsa oli viiva, jonka päät kaartuivat alaspäin. Hän käänsi katseensa ja kaivoi kojelaudan kolosta hammastikun. Viivasuu aukesi ja paljasti isot etuhampaat. Ikenien vieressä lojui jotain tummaa, ehkä teen lehtiä tai minttua. Miehen suu vääntyi irvistykseen ja hän alkoi tökkiä mustia laikkuja hammastikullaan. Intiimi toimenpide, joka kuvasti sitä, kuinka vähän kunnioitusta minä hänen kyydissään ansaitsin.

Kairon liikenne oli täysin jumissa, eikä kello ollut edes vielä kahdeksaa. Matkasta tulisi pitkä.

 

Lopulta auto ajoi pölyäviä hiekkateitä valtavaan teollisuuspuistoon, jonka perällä upouusi tehdas seisoi ylpeänä. Sinä päivänä tehtävänäni oli tutustua sekä paikallisiin kollegoihini että tehtaaseen. Kaikilla naistyöntekijöillä oli huivi hiuksillaan. Olin onneksi ajatellut asiaa etukäteen. Olin pukeutunut pitkään sinimustaan tunikaan ja mustiin pussihousuihin ja pystyin tarvittaessa vetämään ohuen huivin kaulaltani pääni suojaksi. Uskottavuuteni tehtaalla riippui säädyllisestä pukeutumisesta, eikä minulla ollut roolissani varaa typeriin virheisiin. Seuraavana päivänä vastuullani olisi pitää työpaja, jossa toisin keskushallinnon ilosanomaa periferiaan. Ideoisimme keinoja, joilla parantaa yhteistyötä ja viestintää eri yksiköiden välillä.

Paikalliset olivat hyvin ystävällisiä ja innokkaita. Minulle esiteltiin tehtaan koneita ja laatuprosesseja, kerrottiin asioita, joita minun haluttiin kuulevan. He ehkä kuvittelivat, että pääkonttorin edustajana minulla oli valtaa. Olisivatpa vain tienneet. He olivat niitä, joilla oli tulevaisuus, koska heillä oli intoa, uskoa ja energiaa.

Minä sen sijaan olin uupunut. Vaikka uusiin maihin ja ihmisiin tutustuminen oli aina palkitsevaa, olin silti tehnyt tämän kaiken jo liian monta kertaa, laulanut samaa virttä monessa maassa syrjäisten peltojen keskellä lymyävissä tehtaissa.

Tehdaskierroksella pistin hiusverkon ja turvakypärän päähäni ja yritin olla välittämättä ympärilläni leijuvasta liiman hajusta. Onneksi laukustani löytyi ibuprofeiinia.

Kierroksen jälkeen jäimme hetkeksi pihalle keskustelemaan. Hiekka-aavikko puiston ympärillä hohkasi pölyä ja kultaa. He kysyivät iltasuunnitelmistani, joita ei ollut. En osannut keksiäkään mitään siihen hätään. He sanoivat, että minun olisi ehdottomasti mentävä Gizan pyramideille ja käytävä Kairon keskustan maailmankuulussa basaarissa. Tehtaanjohtaja sanoi, että aamuinen kuski voisi viedä minut sinne.

Ajatus miehestä puistatti, en ollut unohtanut hänen katsettaan ja hampaiden kaiveluaan. Vaikka ilta oli vielä nuori, valoisaa aikaa oli enää jäljellä muutama tunti. Teki mieli mennä lepäämään, valmistautumaan huomista varten, mutta jos oli mahdollisuus nähdä yksi maailman seitsemästä ihmeestä, enhän voinut sanoa ei, varsinkaan kun oli syntymäpäiväni.

Minulla ei ollut käteistä mukanani, joten tehtaanjohtaja tuputti minulle tukullisen Egyptin puntia basaariostoksia varten. Lupasin maksaa kaiken seuraavana päivänä takaisin. Sain laatupäälliköltä ohjeita tinkimiseen. Kuuntelin niitä vain puolella korvalla, koska en todellakaan aikonut ostaa basaarista mitään.

 

Gizan kadut olivat kaoottisia. Sikin sokin hevoskärryjä, turistibusseja, pölyä, lukematon määrä autoja lomittain, toisiinsa liimautuneena. Yhdessä ne muodostivat hitaasti liikkuvan solmun, joka mateli eteenpäin. Kuuntelin tööttäyksiä, orastava särky jomotti päässä. Onneksi olin saanut tehtaalta vesipullon mukaani. Kuski vaikutti yhtä tympeältä kuin aamulla. Hän kuitenkin ojensi minulle paperilapun, josta selvisi, että hän ei puhunut sanaakaan englantia. Olin opiskellut arabian perusteet ja ymmärsin jonkin verran toisten puhetta, mutta sanavarastoni oli niin suppea, että ujostelin yksinkertaisten lauseidenkaan puhumista. Nyt mieleeni muistui vain muslimien uskontunnustus.

Lää iläähä illalläh, wa muhammadan rasulluhlah.

Kuski ajoi syrjäiselle sivukujalle. Jos taksi ei olisi ollut firman tilaama, olisin ollut kovin huolissani. Nyt minun oli pelostani huolimatta luotettava siihen, että hän veisi minut oikeaan paikkaan ja että olin turvassa.

Kuski pysäytti autonsa keskelle syrjäistä katua ja viittoi minut mukaansa huteran rakennuksen outoon eteistilaan, jossa haisi lanta ja hiekka. Siellä auttavaa englantia puhuva myyjä esitteli pahville liimattuja kuvia Gizan kierroksista. Voisin valita halvempaa tai kalliimpaa. Päädyin ostamaan lyhyen pyramidikierroksen hevoskärryssä. Sellainen oli kuulemma paras, jos aikaa oli vähän.

Hevoskärryn ohjastajaksi ja oppaaksi lähti kurttuinen mies, joka hänkään ei puhunut englantia. Mies viittoi nimekseen Ahmed. Paahtuneet kasvot, pölyiset vaatteet, likaiset sandaalit. Ahmed hyppäsi ketterästi ajajan penkille.

Avonaisissa vaunuissa olin tyytyväinen peittävästä pukeutumisestani.

Suuntasimme kadulle, joka johti pyramideille. Ahmed lähetti koninsa nopeaan raviin ja minua nauratti. Olin elänyt viisikymmentä vuotta viettääkseni syntymäpäivää hevoskyydissä pyramideille. Maasta hevonen oli näyttänyt laihalta, mutta liikkeelle lähdettyämme sen voimalla pomppiva ravi sai koko kärryn heilumaan villisti mukulaisilla kivipoluilla.

Ahmed viittoi kohti valtavia kiviröykkiöitä ja sylki jokaiselle nimen suustaan kiivaalla tahdilla. Kheops, Khefren, Mykerinos. Hän toisti kuolleiden faaraoiden nimiä kuin mantroja.

Kun ravasin kuomulla katetuissa kärryissä turistibusseista purkautuvien laumojen ohitse, tunsin hetkeksi itseni erityiseksi. Olinhan turbovaihteelle asetettu pikaturisti matkalla speed sightseeingiin.

Päästyämme ensimmäisen pyramidin kohdalle Ahmed pysäytti kärryt ja viittilöi kännykkääni itselleen. Epäröin hetken, mutta lopulta luovutin puhelimen hänelle. Hän ohjeisti minua eleillään kävelemään lähemmäs pyramidia ja näytti tarkalleen paikan, jossa minun piti seistä. Sitten hän ojensi kätensä eteensä ja näytti, että minun piti nipistää eteen ojennetuin sormin ilmaa edessäni.

Nauroin ja peilasin Ahmedin liikkeitä. Olin miimikko, joka harjoitteli toisen eleiden toistamista tarkasti kuin kamera. Ahmed poimi pienen kiven maasta ja ojensi sen kännykkänsä eteen kuvatessaan minua. Minun piti nostaa kädet pääni päälle aivan kuin olisin kannatellut jotain raskasta. Ahmed vaati minua hyppäämään niin korkealle kuin pystyisin. Kirosin jalkojeni katoavaa voimaa, mutta hyppäsin parhaani mukaan.

Päätin olla välittämättä vieressäni lipuvista busseista ja seurueista. Väännyin aina uusiin asentoihin Ahmedin ottaessa kuvia. Hän oli some-ajan turistiopas, joka oli harjaantunut auttamaan nälkäisiä turisteja selfieiden tehtailussa.

Khefrenin pyramidin kohdalla Ahmed käski minua kiipeämään ensimmäisen lohkareen päälle. Paikalla ei ollut muita turisteja. Minua arvelutti, olihan pyramidi myös hauta. Rikkoisinko tietämättäni lakia, hautarauhaa tai hyviä tapoja?

Lopulta päätin kiivetä, mutta peitin hiukseni varmuuden vuoksi huivilla.

Ahmed halusi minun poseeraavan kiven päällä puuasanassa. Tasapainoilin yhdellä jalalla ja nostin toisen vasten reittäni. Ajattelin kivien sisällä vallitsevaa pyramidin hiljaisuutta. Kivet olivat maanneet paikoillaan tuhansia vuosia. Meidän pienet liikkeemme näiden järkäleiden ympärillä olivat hyttysen ininää. Kuuluiko minun tosiaan löytää tasapaino seistessäni valtavan haudan päällä?

Huojutti, kun muistin naiset, jotka oli haudattu kivilohkareiden alle miestensä viereen. Lukemattomia ihmisiä, jotka olivat uhranneet henkensä ja terveytensä raahaten näitä kiviä auringonjumalan katseen alla. Tasapaino löytyi vihdoin, kun ajattelin haudanryöstäjiä.

Lopuksi Ahmed antoi kännykkäni takaisin. Kuvissa suutelin sfinksin päätä, nipistin kahta pyramidia sormieni välissä, hyppäsin yli toisen niistä ja kannattelin käsilläni kivenjärkälettä. Mies oli ammattilainen, joka oli ohjannut minut ilman yhteistä kieltä täydellisesti lavastettuihin kuviin. Pyysin saada ottaa kuvan hänestä hevoskärryjensä edessä, mutta Ahmed ei alistunut kamerani vangiksi.

Tunsin itseni laimeasti petetyksi, mutta annoin siitä huolimatta runsaan tipin. Ammattitaitoa täytyi kunnioittaa, vaikka turisti ei sellaista ansainnutkaan.

 

Mykkä kuskini ajoi minut kaupungin sydämeen, Khan el-Khalilin basaariin. Hiljaisuus laskeutui välillemme painavana. Varoin vilkuilemasta peiliin tai ottamasta enempää kuvia hänen autossaan.

Tunnin matelun jälkeen kuski pysäköi ruuhkan keskelle muodostuneeseen koloon, josta tsuppari ajoi autot parkkisumppuun. Kuski viittoi minua tylysti nousemaan autosta. Kävelin hänen perässään suoraan basaarin muurahaispesään. Katsoin hänen valkoiseen safaripaitaan verhottua leveää selkäänsä ja vaappuvaa askeltaan. Tämä nyrpeän hapan mies oli ainoa turvani ja tukeni tässä seikkailussa. Minun oli luotettava häneen.

Kadutti, että olin unohtanut vesipulloni auton muoviselle penkille. Suuta kuivasi ja tunsin katupölyn jo keuhkoissani.

Alkuillalle unohtunut kuumuus lepäsi katujen yllä, yön virkistävät tuulet saivat vielä odottaa. Olimme kaupungin ytimessä, jossa miljoonien toisiinsa tiiviisti sotkeutuneiden ihmisten energia tuntui kihisevän korvissani. Ripustin laukkuni olkapään yli ja vedin vetoketjun kiinni. Kaikki, mitä minulla oli (ja mistä minut voisi kadotessani tunnistaa), oli sen sisällä. Passi, likaiset setelit, luottokortti.

Basaarin vilinä vyöryi tsunamina ylitseni. Valkoisia kaapuja, edessäni vaelsi värikäs djellaba, tuon harmaahapsen päätä peitti fetsi ja vieressä nakutti pulisonkimies hengästyttävää tahtia just-do-it-paidassaan. Sivusta kuului huutoa, joku nainen jodlasi maustevalikoimaansa, nuorta poikaa tönäistiin edessäni.

Väkijoukon vastustamaton voima velloi eteenpäin kuin aalto ulkomerellä ja pakotti ottamaan askelen toisensa perään. Laskin katseeni maahan ja tuijotin pölyisiä nahkasandaalejani, joiden sisälle sidotut ahavoituneet varpaat talloivat askelien mukana pitkin kujaa. Olivatko nuo tosiaan minun jalkani vai jonkun muun?

Kujan tuoksut tunkivat ensin makeina ja täyteläisinä sieraimiin, mutta muuttuivat vähitellen epäilyttäviksi. Muistelin isäni puhetta siitä, kuinka liha on parhaimmillaan juuri ennen pilaantumista. Karkea hien haju lehahti viereisen kaftaanin hihasta.

Oli pakko nostaa katse takaisin ylös, jotta en kadottaisi näkökentästäni majakkaani, kuskin selkää. Edessäni näkyi vain vieraan näköinen ruskea takki, tiukasti pään ympärille kiedottu tummanvihreä huivi, mustia kaapuja, värikäs collegepaita. Pakokauhu nousi palaksi kurkkuun, kunnes huomasin parin metrin päässä tutun leveän selän ja vaalean safaripaidan. Olin turvassa.

Nuori poika työnsi vieressäni valtavaa lavakärryllistä tavaraa. Tuon ikäisen pojan olisi pitänyt olla koulussa eikä kuskaamassa lihasvoimalla polyester-paitoja, pesuainetta, mausteita, leluja, pitsialusvaatteita ja vehnäjauhoja markkinakojuihin. Kadut olivat täynnä ihmisiä, mutta en nähnyt lisäkseni muita turisteja. Ympärillä kuhisi hunnutettuja vanhempia naisia, kaiken ikäisiä miehiä, lapsia, loputon määrä valkoisiin ja mustiin kaapuihin puettuja ihmisiä, joita kulki tasaisena virtana kujalta toiselle. Pidin katseeni tiukasti kuskin selässä ja varoin kiinnittämästä huomiota kauppiaiden kutsuhuutoihin. Vedin huivin hiusteni suojaksi.

Tungoksesta huolimatta en tuntenut oloani tukalaksi, koska tiiviissä rykelmässä vaeltavat vartalot aivan kuin varoivat koskemasta toisiaan. Ihmisvirta osasi pitää toisiinsa tarvittavaa etäisyyttä. Se velloi eteenpäin tasaista tahtia kuin joki, josta rantatöyräille nousevat loiskeet liukuivat pois häiritsemästä virtausta.

Seilasin edessäni vaeltavan selän perässä aina vain syvemmälle basaarin sydämeen. Sinne olisi ollut helppo hukkua. Jos olisin eksynyt, minulla ei olisi ollut hajuakaan siitä, mistä olin jo kulkenut ja miten löytäisin ulos. En pysähtynyt yhteenkään kojuun, koska silloin tunsin erottuvani vielä enemmän joukosta, enkä halunnut ylimääräistä huomiota.

Tehtaanjohtajan antama käteinen kuitenkin poltteli taskussani. Jotain tuliaisia olisi ostettava. Oli päästävä tinkimään, halusin kokea basaarin kaupanteon adrenaliinin ja kiihkon. Ehkä voisin hankkia itselleni syntymäpäivälahjan. Kultaa ja hopeaa olivat kuulemma edullisia. Viitoin kuskia peremmälle basaarin sisäosiin, jossa oli rauhallisempaa ja vähemmän ihmisiä.

Sisäkujilla basaarin häly vaimeni. Kadun kirkkaus himmeni ja kivitalojen uumenista saattoi löytää kylmemmän ilman taskuja. Kiertelin hetken pimeitä kujia ja etsin koruliikettä. Kuski seurasi kulkuani kuin peräkärry sopivan välimatkan päästä. Hän varmaan jo toivoi pääsevänsä vapaalle pitkän päivän päätteeksi.

Lopulta löysin erään varjoisan kujan perältä näyteikkunan, johon oli ladattu kulta- ja hopeakoruja pienille tarjottimille. Kuski jäi ulkopuolelle odottamaan, kun astuin kauppaan. Kauppias oli nainen, luojan kiitos. Se tuntui jotenkin turvallisemmalta. Me naiset pitäisimme yhtä. Kauppiaalla oli runsaasti meikkiä ja raskas kultakoristeinen kaapu. Hän puhui muutaman sanan horjuvaa englantia, hymyili minulle maireasti ja alkoi esitellä aarteitaan.

Hän kaivoi vitriineistä tarjottimen toisensa perään, joilla lojui riipuksia, sormuksia tai kaulaketjuja. Minulla ei ollut tarpeeksi rahaa kultaan, joten päädyin valitsemaan hopeisista koruista.

Skarabee, pillerinpyörittäjä, symboloisi uudistumista ja uutta elämää. Tässä iässä, lasten muutettua pois kotoa, uskoin olevani valmis aloittamaan jälleen kerran alusta. Olinhan juuri syntymässä elämän kolmanteen kvartaaliin. Ruusukvartsinen pyöreä kivi paksun hopeasormuksen keskellä toisi armollisuutta, hellyyttä ja lohtua arjen hetkiin. Punaisella kivellä koristeltu sfinksin pää vartioisi pyramidien hiljaisuutta ja ikuista rauhaa. Uusi alku, lohtu, hiljaisuus.

En osannut päättää, mikä oli minulle tärkeintä juuri nyt.

Olin jo taipumassa hellyyden puoleen, kun silmiini osui vedensinisellä kivellä koristeltu leveä hopeasormus. Akvamariini auttaisi tyynnyttämään pelokasta tai levotonta mieltä ja näkemään asiat selkeästi. Ole kuin vesi, joka voi jäätyä kylmässä tai kiehua kuumassa, mutta ei anna ulkoisen tilanteen vaikuttaa sisimpäänsä. Veden sielu säilyy iäti kirkkaana, silti valmiina muuttumaan.

Kauppias huomasi, että taksikuskini seisoi ovella. Hän ei tiennyt, että ymmärsin sanan sieltä täältä hänen puheestaan.

– Älä tule tänne, kuulin hänen sanovan kuskilleni.

Jatkoin korujen silmäilyä aivan kuin en olisi ymmärtänyt sanaakaan. Hipelöin vedensinistä sormusta. Se loisti silmiini kirkkaana lähteenä hämärässä huoneessa.

– Miksi? Kuski esitti viatonta.

– Älä nyt tule.

Kuski kaivoi puhelinta taskustaan ja viittoi minua lähtemään mukaansa.

– No tule sitten, kauppias myöntyi lopulta.

Mies jäi seisomaan ovelle. Kysyin pakettihintaa kahdelle sormukselle. Myyjä vilkaisi kuskia ja madalsi ääntään minulle puhuessaan. Hän kuiskasi summan, josta en saanut selvää. Kun näytin hämmentyneeltä, hän kaivoi paperia piirongistaan ja raapusti hinnan sille. Viisikymmentä puntaa.

Vilkaisin kuskia, joka pudisti päätään ovella. Hän olikin puolellani. Havaitsin tuiman ilmeen takaa jopa pienen hymynkareen.

Kuski viittoi minua uudestaan luokseen ja sujautti käteeni pienen paperilapun, joka poltteli kourassani, kun kävelin takaisin tiskille. Kun myyjä kääntyi nostamaan toista sormusta vitriinistä, vilkaisin lappua, jossa luki –75 %.

Kehtaisinko noudattaa ohjetta? Olisihan epäkunnioittavaa tarjota niin paljon alle kauppiaan hintojen. Tarjosin molemmista sormuksista yhteensä viisitoista puntaa. Kuski nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Tinkiminen alkoi. Lopulta päädyin maksamaan puolet pyyntihinnasta.

Ehkä minua oli huijattu, mutta olin tyytyväinen. Olin kävellyt basaariin metsästäjänä ja saalistanut sieltä muiston itselleni. Olin kolonialismin ja haudanryöstäjien jälkeläinen, joka oli voittanut pelkonsa ja häveliäisyytensä. Toisen saaliini kivessä säihkyi sininen meri, toiseen oli upotettu hehkeä ruusukvartsi.

Sopeutuisin sieluani menettämättä uusiin tilanteisiin, tyhjään kotiin, vanhenemiseen.

Sujautin veden välkkeen sormeeni ja ruusukvartsin taskuuni. Suuntasin askel keveänä kuskin vierellä takaisin ihmisten virtaan. Meitä yhdisti nyt rikoskumppanuus.

 

Hotellihuoneessa kävin suihkussa, vedin kylpytakin päälleni, tilasin huonepalvelusta annoksen tagine-pataa ja lasin punaviiniä. Kaivoin aamuiset valokuvat kännykästäni. Avasin Google Lensin ja valitsin käännöksen kieleksi suomen. Latasin kuvan taksin ilmanraikastimesta. Zoomasin kohti siihen kirjailtua tekstiä.

 دخول الحمّام مش زي خروجه

Viinilasini pysähtyi huulille, kun käännös ilmestyi näytölle. Kylpyhuoneeseen saapuminen ei ole sama kuin sieltä poistuminen.

Googlasin lisää. Kyseessä oli egyptiläinen sananlasku. Jokaisella teolla on seurauksensa.

You already voted!

Jaa kirjoitus:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin