Istun auringon lämmittämällä kivipenkillä goottilaisen katedraalin katveessa, katse kohti vastapäisen kukkulan laella nousevaa linnaa. Kaupungin kapeat kadut ja kujat levittäytyvät laakson yli joen penkereelle. 

Amboisen renessanssikaupunki on paahtunut helteessä jo parin viikon ajan. Istuimena toimiva, kirkon päärappujen vieressä lepäävä kivipaasi lienee jäänyt kirkon rakentajilta ylitse. Se näyttää juurtuneen kiinni maahan kuin kanto. Jyrkät portaat johtavat raollaan olevalle tammilautaiselle kaksoisovelle. Urkuri harjoittelee Messiaenin teosta illan konserttia varten, ajattelen, sillä näin aamulla hotellin ilmoitustaululla pienen julisteen.

Odotan Mariannan hääjuhlallisuuksien alkamista. Kaivan repusta kirjan, jossa Ray Bradbury kertoo elämästään ja intohimoisesta suhteestaan kirjoittamiseen. Pysähtynyt ilma, kuumuuden aiheuttama väsymys ja urkujen unenomainen sointi kannattelevat minut raukeuden tilaan. Kirjaimet eivät pysy paikoillaan.

Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin ilma ympärilläni alkaisi kieppua. Lämmin tuuli puhaltaa kasvoilleni, tunkeutuu tuuhean partani juuriin asti, kutittaa suupieliäni. Avaan auringon kirkkaudesta sokaistuneet silmiäni: näen edessäni hauraita ääriviivoja ja kevyesti leijailevaa liikehdintää. 

On keskipäivän hetki ja selkäni takana olevan suuren katedraalin kellot räjähtävät soimaan, käärii siestaa viettävän kaupungin iskujensa alle. Kuin merkin saatuaan alkaa myös vastapäisen kukkulan vanhan linnan pihalta kuulua soittoa – pienen kappelin kulkusenomaiset kellot vastaavat  katedraalin jylyyn. 

Silmäni häikäistyvät, huumaava kumu peittoaa kirkon mäen. Pienet, isot, korkeat, matalat, peltiset ja pronssiset iskut kiitävät ympärilläni planeettoina ja pyrstötähtinä. Äänien pyörre liukuu esteettä tajuntaani kuin olisin vankina rätisevien revontulten teltassa. 

Äkkiä näen edessäni viisi ihmisen kaltaista hahmoa. Ne leijuvat ryhdikkäissä asennoissa muutaman metrin maanpinnan yllä, seisoen jonkinlaisten potkulautojen päällä, joiden pohjassa erotan kaksi isoa, vinhasti pyörivää pyörää. Seurueella on yllään mustat, vartaloa myötäilevät, moottoripyöräilijän pukua muistuttavat asusteet ja kullanhohtoiset kypärät. Ohjaustankoihin kiinnitettyjen säätimien avulla he näyttävät liikuttelevaan kulkuneuvojaan, saavat ne keinahtelemaan eteen ja taakse muutaman metrin maan yläpuolella. Joku makaa ilmassa lautansa päällä ja kiepauttaa voltteja. 

Hahmot ovat pitkiä, miehiä ja naisia. Mutta yksi heistä on kaikkia muita kookkaampi. Hänen ohimoitaan koristaa pienet, Hermeksen siipien kaltaiset ulokkeet ja hän osoittaa pitkällä etusormellaan vastapäisen linnan kukkulaa. Laajoin käsien kaarin muukalainen kuvailee kaupunkia kuin opas, kaukana siintäviä metsiä, kumpareita ja vuoria. 

Taivaalle kerääntyy pilviä ja tummeneva varjo laskeutuu katedraalin edustalle. Seurueen ääriviivat liukenevat ja vähitellen joukko haihtuu kokonaan näkyvistä. Kellojen kumina loittonee, urkujen pehmeät äänikerrat täyttävät ilman. 

Pieni enkelten kaarti, joka on tullut tarkastamaan vihkitilaa häätilaisuutta varten? Tulevaisuudesta saapuva retkikunta, joka aika-avaruudellisen madonreijän kautta suuntaa jurakautiseen maailmanaikaan ja tekee välipysähdyksen kauniissa Loiren laaksossa? Kumpaakin teoriaa vaikea osoittaa vääräksi. 

Mieltäni askarruttaa ajatus, että vierailulla olisi jonkinlainen yhteys viimeiset vuotensa pienessä ranskalaiskaupungissa  viettäneeseen Leonardoon, joka lakkaamatta pohdiskeli ajan käsitettä. Sijaitseehan kaupungin mahtava katedraali vain muutaman sadan metrin päässä hänen viimeisestä leposijastaan. 

Nousen penkiltä ja lähden mietteissäni kapuamaan kirkon lämpimiä porrasaskelmia. Ennen ylätasannetta äkillinen huimaus on kumota minut niin, että minun täytyy tukea kämmeneni rakennuksen karheaan muuriin. Tunnen viiman tarttuvan niskaani ja näen vuorten takaa nousevien, mustien pilvimuhkuroiden vyöryvän kaupungin ylle. 

Äkillinen tuulenpuuska kumoaa parkkipaikalle pystytetyn mainostelineen, markiisit alkavat paukahdella. Painostava kuumuus on väistynyt kirpeän tuulen tieltä, käsivarteni iho nousee kananlihalle. Hetki sitten kukkulalla kohoava linna kylpi auringon loisteessa, mutta nyt musta pilvi peittää sen melkein kokonaan. 

Kuuluu korvia huumaava ukkosen jyrähdys, ja parin sekunnin kuluttua näyttää siltä, että koko kaupunki hukkuisi vesiputoukseen. Kadut kuohuvat koskina, virtoina ja aallonmurtajina. 

Vältän kastumasta kipuamalla viime hetkessä sisälle kirkkoon. Sytytän kynttilän ja istuudun penkille. Ulkona mylvii kattoränneistä ja kouruista purkautuvan veden loiske. 

Vähitellen äänet vaimenevat ja auringon säteet avaavat lasimaalausten väriloiston. Ikkunan lävitse kiilautuva valovana ulottuu polviini, raollaan olevan oven takana näkyy auringon lämmössä höyryävä maa. 

Otan esiin sylissäni levänneen kirjan ja jatkan keskeytynyttä lukutuokiotani. 

Häävieraat alkavat saapua, pienissä ryhmissä ja yksitellen, Mariannan omaisia, kummeja ja läheisiä, sulhasen perhettä, yhteisiä ystäviä. 

(Amboise 27.7.2014)

© Mikael Helasvuo. Kaikki oikeudet pidätetään.

You already voted!

Jaa kirjoitus:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin