Kuvottava haju peittää joulukuusen tuoksun. Istun tuolissa, jalat eivät yletä maahan saakka. Heiluttelen niitä hermostuneesti. Potkaisen vaivihkaa pikkuveljen jalkaa pöydän alla.

Aina kun Mumma viettää meillä joulua, tehdään lipeäkalaa. Äiti aloittaa toistamalla viimevuotisen repliikkinsa sanasta sanaan.

– Kyllä lipeäkala taas maistuu!

– Yök, isoveli sanoo. ­– Mä en ainakaan syö sitä.

– En mäkään, pikkuveli säestää.

– Hemmoteltuja kakaroita, kuittaa Mumma.

Aikuiset sivelevät limaisen kalansa päälle valkoista soosia ja valkopippuria.

Mumma on apteekkari, jonka lapsuudessa pärjättiin yhdellä perunalla koko Lapin talvi. Oksettaa, mutta kun Mumma on pöydässä, siitä ei nousta.

Isä on kireänä. Sitä harmittaa näyttää Mummalle, että me eletään pääkaupungissa kuin pellossa.

En jaksaisi odottaa, että Pukki tulee. Saankohan sen barbin?

Kalaa, kalaa ja vieläkin aikuiset ottavat lisää kalaa. Vasta ikuisuuden jälkeen noustaan pöydästä ja Mumma menee alakertaan.

Ovikello soi. Isä menee avaamaan ja Mumma tulee parta päällä jakamaan lahjoja. Äiti pistää meidät kuusen ympärille laulamaan pukille. Olen lapsista ainoa, joka laulaa.

Vihdoin on aika varata lahjat. Aloitan isoimmasta paketista. En saa barbia, vaan ison nuken. Suututtaa. Menen alakertaan ja mottaisen nukkea sillä seurauksella, että sen pää irtoaa.

© Tuomi Kariniemi. Kaikki oikeudet pidätetään.

You already voted!

Jaa kirjoitus:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Lisää luettavaa: