Siskonpeti

Kun musiikki alkaa soida, Eena näkee Suikkasen astelevan ovesta reteästi kuin omaan tupaan ja pistelevän tiskille. Eena itse on pubin perällä karaokenurkkauksessa juuri puikkoihin päässeenä. Lempikappale Sulamit alkaa vyöryä kehon keskeltä ja tulee ulos miten tulee, mutta ainakin tunteella. Eena on aina ollut Badding-fani ja herkkä pihkaantumaan samannäköisiin ryhtiongelmaisiin heinäkuontaloihin. Kun viimeisistä sävelistä kuuluu enää kaiku, Eena jää hetkeksi mikki kädessä odottamaan aplodeja. Niitä ei kuulu – hän tipauttaa mikin tahraisen karaokekoneen päälle ja ottaa suunnan kohti tiskiä, jossa Suikkanen on saanut huidottua väsyneen näköisen baarityöntekijän luokseen.

– Pistä yks punanen jaffa ja jäitä.

– Ei oo.

– No keltanen sitten.

– Ei ole sitäkään, mutta olisi fantaa.

– Lonkero sitten, ja ilman jäitä.

Eena rykäisee.

– Tulit kuitenkin.

– Miksenois.

– Loppuko tipaton?

Suikkasen tammikuut alkavat tipattomina ja päättyvät tipallisina, sen tietävät kaikki. Eena ei enää teeskentele itselleen, eikä välitä salailla muiltakaan, että viina maistuu myös hänelle. Hän on ollut nuorempana kaunis ja häiveitä on jäljellä vieläkin, mutta punakka iho, silmäpussit ja olemusta kalvava pussimaisuus vesittävät hyvät puolet, etenkin kun vaatteet ovat mitä ovat. Kantapaikassaan Eena on silti rakastettu ja ihailtu, vaikka ei hän sitä yleensä noteeraa, kuten ei paljon muutakaan ympärillään. Nyt häntä kuitenkin painaa huoli. Siksi hän on pyytänyt luottoystäväänsä Suikkasta paikalle.

– Sie tiiät, Suikkanen.

– Tiiänkö?

– Mie tehin silloin pentuna kersan, tai no vahinko se tietysti oli.

– Jaa?

– Niin.

Eena odottelee kysymyksiä, mutta Suikkanen ei tulita, tapittaa vaan lonkeroaan. On kestänyt tipattomalla kolmatta viikkoa ja arvatenkin nyt sekä harmittaa että janottaa yhtä aikaa. Eena tuskastuu odottamiseen.

– Son ny tulosa tänne, haluaa tavata äitinsä.

– Oho.

– Nii-in. Tyttö se on ja kuulemma asuu Kotkassa. Se on merenrantakaupunki.

– Meripäivät.

– On siellä nekin.

Taas kituutellaan hiljaa, tuvan tuoksina peittää alleen kiusallisuuden ja tuttujahan tässä ollaan jo monen vuosikymmenen takaa. Täällä kantapaikassa tavattu, rakastuttu, kokeiltu yhteiseloa parisen kuukautta, todettu idea yksissä tuumin huonoksi ja palattu ystävyyteen.

– Huomenna tulee. Pitää laittaa jotakin, keittää. Siivota kämppä, ihmistyä.

– Miten se ny keksii hyökkiä, tällalailla äkkiä?

– Tuli täysikäseks, kiehnäsi kuulla synnyttäjänsä nimen, hankki osotteen, soittaa rimpautti ja kutsui ittensä kylään. Tekevä tyttö. Mulla.

Suikkanen nyökkää tuopilleen.

Tulee huominen, tulee krapula. Eena heräilee kapakan viereisestä kerrostalosta, kämpästään, jota ei oikein ole kodiksi tottunut kutsumaan. Asustelee siinä kuitenkin tyytyväisenä, koska naapurit eivät ole valittavaa sorttia ja tupakoidakin kärsii ihan omalla pikkuisella parvekkeella. Hella löytyy, jääkaappi, lämmintä on ja kapakka lähellä. Sohva toimittaa sängyn virkaa ja pöytä on kierrätyskeskuksesta, mutta ehjä. Naapurin Erja on käynyt laittamassa ikkunoihin punaisen kirjavat verhotkin, säälistä, kun ei halua kenenkään elelevän kodissa, jota ei ole kaunistettu. Itse kasvattelee kukkia ja puunaa hammasharjalla listoja, yrittää elää siivosti, mutta välillä repsahtelee sekin. Tai repsahteli, ennen kuin alkoi laukkomaan raamattupiirissä.

Eenaa palelee, tekisi mieli olutta ja unta yhtä lailla. Sitten päähän säntää tuulahdus: tänään tulee tyttö, oma tyttö. Jennako se oli vai Jonna. Miten tämmöinen voisi olla äiti, joka ei lapsensa nimeä muista tai muutenkaan tiedä tästä mitään, eikä edes osaa tälle isästään kertoa. Sitä se kiehnää kuitenkin, kärttää kuka on isä. Pirustako senkään tietää, niihin aikoihin oli vielä ottajia monta eikä tullut pidettyä lukua.

Oikein jos jaksaisi miettiä, niin ehdokkaat saisi ehkä rajattua muutamaan, mutta ei se auta, kun nimet ovat häipyneet mielestä kumminkin. Yhdellä oli tumma tukka ja viikset, toisella luisut olkapäät, vinot hampaat ja orastava pälvikalju jo nuorena. Oli sitten se kolmaskin, mutta vaikka Eena kuinka muistelee, ei saa nostettua mieleen kuin laimean muiston hörähtelevästä puhetyylistä ja kovasta intohimosta jalluun.

Lähikaupassa Eena ottaa ovenpielestä punaisen korin. Kantaa sitä pitkin liikettä kuin oikeat emännät ja miettii ostoslistaa. Olisi helpompi miettiä, jos olisi rahaa käytössä enemmän kuin kymmenen euroa. Nyt on tyydyttävä perunaan, jauhelihaan ja voihin. Niistä saa soossin, sen Eena tietää sentään, ei ole uusavuton. Jos olisi rahaa, voisi ottaa kasviksiakin ja pyöräyttää salaatin. Tai ostaa tuoretta leipää. Eena suorittaa ynnäilyjä päässään ja ilahtuu kun huomaa, että voi ostaa vielä ranskanleivän. Se kelvatkoon, saa tyttö nähdä minkämoiset olot olisi ollut jos hän ei olisi niin epäitsekkäästi pystynyt ajattelemaan ainokaisen lapsensa parasta. Sai varmasti hyvän kodin.

Vasta nyt Eena huomaa, ettei ole tullut kertaakaan ajatelleeksi minkälainen elämä hänen lapselleen on tullut ja minkälainen perhe.

Lapsi. On sirpaleinen muistikuva synnytyksestä, tuskasta, joka repi vartaloon aukkoja, kirjaimellisestikin, eikä meinannut millään päättyä. Otsa tahkosi hikeä, suu kirosi, ja joku hoki lapsekkaalla äänellä ”kipua kohti, kipua kohti”. Se oli varmaan sitten kätilö.

Kun homma oli ohi, ei Eena halunnut edes nähdä pakettia, joka hänestä oli pois nostettu, sen verran oli sentään itsesuojeluvaistoa jäljellä. Olisihan siihen voinut ehtiä kiintyä, niin kuin lapsenakin Eena kiintyi kaikkiin niihin kesäkissoihin, jotka syksyn tullen hävisivät ja äiti sanoi niiden menneen talviunille. Vasta koulussa Eena sai tietää julman totuuden, etteivät kissat oikeasti nuku talviunia, ja samalla selvisi sekin, miksi kevään kissa oli aina erinäköinen kuin syksyllä nukkumaan mennyt. Elämä opettaa.

Kassalla Eena kaivaa rahojaan minigrip-pussista, jota käyttää lompakkonaan. Tiskin takana istuu nuori tyttö, joka ei katso silmiin sanoessaan summaa. Eenan jälkeen tulevasta jonosta kuuluu liikehdintää, joka enteilee sitä, että joku pian hermostuu. Eenalle laskeminen on vaikeaa ja lopulta hän tuskastuu.

– Kyllä siinä pitäs olla.

Tyttö laskee kolikot nopeasti ja varmasti, nyökkää ja pudottelee ne kassalippaan pikkuruisiin lokeroihin. Ei katso vieläkään Eenaa kun lyö tiskille vaihtorahan.

– Euro kakskyt, kuittia?

– Häh?

– Tarvitsetko kuittia?

Eena tuntee punan nousevan pitkin kaulaa ja puistelee päätä katse ostoksissa.

Lattia on nyt mopattu, roskat viety, pullot palautettu ja hiuksetkin harjattu ja laitettu sievästi ponnarille. Päälleen Eena on löytänyt kaapin pohjalle unohtuneet farkut, jotka ihme kyllä vielä sopivat muuten paitsi vyötäröstä. Pitkä paita peittää housujen auki repsottavan ylimmäisen napin ja kokonaisuus näyttää lähestulkoon siistiltä. Paidan alkuperää Eena ei osaa edes arvailla, niin vieraalta se näyttää. Ettei vain naapurin Erja olisi tehnyt hyväntekeväisyyttä vähän enemmänkin ja tunkenut kaappeihin vaatetta, jollaista ilmeisesti ajatteli Eenalta puuttuvan. Jos näin oli, niin pitäisi varmaan kiittää Erjaa hyvästä tyylitajusta, sillä vihreä paita ei näytä hullummalta Eenan päällä. Yleensä hän käyttää vain mustaa tai harmaata, syystä jota ei edes itse tiedä tai muista. Äiti se taisi aikoinaan vaatteet kanniskella kaappeihin, oli niin kova luuhaamaan kierrätyskeskuksissa ja kirpputoreilla.

Eena muistelee menneitä, tuntuu kuin ajatukset hakeutuisivat nyt väkisinkin kipeisiin aikoihin. Muutama vuosi lapsen syntymän ja pois annon jälkeen äiti ei muusta saarnannutkaan kuin Eenan koko ajan villiintyvästä elämästä – luisumakierteestä kuten äiti sitä nimitti. Eena tunnustaa sen itsekin, että vähitellen kaikki pienikin tolkku ja järjestys valui sekasorroksi ja kaaokseksi, jonka ainoa kiinteä rytmi löytyi päivärahojen odottelun piinasta ja niiden saamiseen liittyvästä riemusta. Lähinurkilta ei juuri tullut poistuttua, ja vähitellen kaikkeen turtui. Harvat siteet muihin ihmisiin löystyivät, sitten jotenkin vain katkesivat kokonaan. Jäljelle jäivät kulman muut päivärahojen odottelijat ja juopot, tuttu keskiluokasta irrallleen pudonnut sekalainen sakki.

Raskausajan Eena muistaa silti seesteisenä. Silloin hän ei juonut, ei voinut juoda, siitä äiti piti tiukasti huolen eikä antanut Eenalle rahaa, olutta tai tupakkaa. Jo kymmenen vuotta sitten kuollut äiti, joka ei koskaan ehtinyt nähdä vilaustakaan tyttärentyttärestään, joka kohti tulisi ovelle.

Eena on juuri saanut potut kypsiksi ja jauhelihan pannulta kun ovikello soi. Hän pyyhkii kätensä pieneen keittiöpyyhkeeseen ja sipaisee silmillä roikkuvat yksittäiset hiukset korvan taakse. On aika suoriutua ovelle, kohdata haudattu.

– Eena Pietarinen?

– Päivää.

– Jenna Nordlund.

Ruotsalainen nimi tulee jotenkin yllätyksenä, samoin äänen vieras ja merkillisen soinnikas poljenta. Eena tuntee, että kainalot alkavat jo hiota ja olo on muutoinkin kumman ahdas, tahmea. Jostakin vartalon keskikohdilta alkaa nousta raskas mykyrä suuhun, mutta hän ehtii räpiköidä kohden keittiökomeroa ja lähes kuiskata:

– Olis ruokaa, tuu pöytään.

– Eena kantaa ruoan ja vähäiset omistamansa astiat esille. Asetutaan pöydän ainoille tuoleille, nostellaan perunat ja kastike lautasille hiljaisuuden vallitessa ja aletaan syödä uutta lähiomaista puolin ja toisin uutta tutkaillen. Eena huomaa, että tyttären hiukset ovat pitkät ja vahvat kuten hänelläkin oli nuorena. Suun seutukin näyttää samalta kuin Eenalla itsellään, ja tottapuhuen kun olemusta oikein kehtaa katsoa, tuntuu koko ajan enenevästi kuin katselisi itseään vuosikymmeniä sitten nuorena untuvikkona. Puistattaa ja ilahduttaa yhtä aikaa. Tämmöisen on hän, Eena, kaikesta huolimatta onnistunut maailmaan saattamaan.

– Kotkastako asti tulit?

– Joo, tai ei. Haukiputaalta.

– Mitä vasten sieltä?

Tyttö ei heti vastaa, on juuri laittanut suun täyteen ja syö antaumuksella kuin ei olisi vähään aikaan syönyt. Eenasta tuntuu hyvältä, että lapselle maistuu ruoka. Tämä on hänen ensimmäinen päivänsä äitinä, ja heti pääsee huolehtimaan.

– Yks Kari, se asuu siellä.

– Jaa.

– Mutta oikestaan, no, meille tais tulla aamulla bänks.

– Bänks?

– Bänks. Ero.

Eena huomaa hakea tytön lasiin vettä ja ojentaa leipäkoria lähemmäs. Tyttö ottaa yhden Eenan leikkaamista leipäpaloista hanakasti ja levittää säästelemättä sen päälle voita. Haukkaa leivästä sitten suuren palan ja pureskelee silmät sirrillään, nautiskellen.

Eenastakin tuntuu mukavammalta syödä kun vastapäätä istuu toinen. Hän huomaa, ettei ole aikoihin nauttinut ruoasta yhtä paljon kuin nyt, vaikka tilanne onkin uusi ja jännittävä, kaikin puolin ainutkertainen. Hän uskaltautuu kysymään, ajattelee että äidillä on oikeus.

– Onko se huono juttu sitten, tämä ero?

Tyttö tuhahtaa paljon kertovasti ja puhaltaa samalla otsatukan silmiltään.

– Yks paska se oli, vaikka esitti muuta.

– Hmh.

– Tinderissä tavattiin, ja snapissa. Ja sen paskan takia karkasin kotoa.

Nyt Eena kauhistuu, tätä hän ei ole odottanut.

– Karkasit?

– Niin.

– Ja nyt tulit tänne?

– Niin.

Eena katselee hätäisesti ympärilleen. Hänellä ei ole varapatjaakaan, saati peittoa, mutta ehkä Erja antaisi lainaan. Äitiys alkaa näyttää nurjemmat puolensa.

– Mitenkä nyt sitten tästä? Mie sillä ettetkö ois saanut tulla, tai no, yllätyshän se tietysti oli.

Tyttö, Jenna, on pitkään hiljaa. Näyttää, että mielen päällä on vielä jotain isompaa. Eenan kauhuksi tytär katsoo nyt Eenaa piinallisen pitkään ja surullisin silmin, oikein vesittää suurten silmiensä läpitunkevan katseen ja kysyy pienellä äänellä sen mitä Eena on pelännyt koko ajan:

– Miks sä teit sen?

Eenalla ei ole antaa helppoja vastauksia. Hän on pohtinut asiaa siitä asti kun tytär soitti ja ilmoitti tulostaan. Miettinyt ja kuumeillut, miksi teki niin kuin teki, hylkäsi lapsensa, mutta ei pääse enää nuoren itsensä mieleen käsiksi. Muistikuvissa syyt kotoa karkaamiseen liittyvät äidin jatkuviin moitteisiin, pakotettuun lukioon menoon ja toisaalta houkutteleviin illanviettoihin siinä rämäpäiden joukossa, joka jo oli koulunsa heittänyt. Kun sitten vahinko kävi ja alkoi raskausaika, pakotti maha takaisin kotiin ja jonkin aikaa oli tasaista. Ja ehkä jotenkin, edes vähän aikaa, Eena melkein kelpasi äidilleen. Mutta ei hän itse halunnut alkaa äidiksi, sellainen ei käynyt mielessäkään – hän oli sentään alle kaksikymmentä, elämä tuskin alussa. Lapsen luovutuksesta taas seurasi äidin loputon raivo, toistuvat välirikot, jatkuvat kahnaukset ylipäätään. Elämää värittivät huuruiset etkot ja jatkot, kuukausia tai vuosia kestäneet heilastelusuhteet, pulloa halaavat kaveripiirit, kaikkinainen sekavuus. Ja sitten jossain kohden äidin äkillinen kuolema junttasi raikulipolkimen ihan kunnolla päälle, irroitti jarrut lopullisesti. Kyllä, nyt kun Eena ajattelee taakse päin, niin viinan riemu ja tuska määräsi lähes kaikkea. Tuska, yhä enemmän ja enemmän ainoastaan tuska, sillä lopulta viinasta imetty riemu oli – on – jotakin millä tuska vain hetkittäin vaimenee. Ja nyt hän on tässä nuoren tytön edessä vailla ainuttakaan sanaa, jolla kertoa, tehdä ymmärrettäväksi asioita, joita ei osaa selittää itsekään.

Eena kohauttaa harteitaan, tuntee silmillään poltteen ja sanoo mitä sanottava on:

– Mie en tiiä.

Samassa soi ovikello.

– Voi perkele.

Eena menee vastentahtoisesti ovelle. Erjako sieltä tulisi? Toivottavasti ei taas alkaisi satuilemaan jeesuksesta.

– Suikkanen?

– Päästä sisään, nyt on vähän paha.

Jennakin on tullut ovelle ja parahtaa.

– Pitääks soittaa ambulanssi?

Eena huomaa vasta nyt Suikkasen päästä roikkuvan riekaleen. Veri näyttää osin kuivuneelta, osin ihan tuoreelta. Suikkanen puristaa kädessään keltaisen ja punaisen sekaista käsipaperikasaa.

– Se alotti.

– Pitikö taas?

Suikkanen rynnii sisälle, ottaa tukea eteisen seinästä.

– Ookko sie se kersa?

Jennan silmät ja suu ovat kolme lautasta. Kädessä roikkuu vielä haarukka ja siinä pieni potun pala.

– Äitis kerto. Mie oon sen kaveri.

– Ai.

– Sie ookki komia, vähä ku äitis muinoin.

– Ai.

Ulkoa kuuluu lähestyvien sireenien ääni. Eena tajuaa nyt mitä on käynyt, Suikkanen on ennenkin joutunut hankaluuksiin. Ei kerkeä ajatella ennen kuin toimii.

– Ethän vain tirvassu puukolla?

Suikkanen irvistää. Yhdessä hampaassa on verta.

– Mulle ei vittuilla.

Jenna on ehtinyt siirtyä takaisin keittiöön ja kuuluu puhuvan puhelimeen. Taas Eena ajattelee: onpa tekevää sorttia. Keittiöstä kuuluu, miten Jenna antaa ohjeita terävästi ja selkeästi. Äänestä ei kuulu pelkoa, mutta jotain muuta. Ehkä inhoa. Toivottavasti se ei sentään ala kuvittelemaan, että Suikkanen olis sen isä, käy huoli Eenan läpi.

– Kolmas kerros, ensimmäinen asunto. Ovessa lukee Pietarinen, ei mainoksia. Ja se on ihan päissään, ei näy puukkoa.

Suikkanen yrittää kohti keittiötä, mutta kampeutuu jalkoihinsa ja kaatuu.

– Vittu Eena, pitikö just tännään alakaa äitiksi.

Kun kiroileva Suikkanen on viety, ei Eena raaski laittaa tyttöä enää yön selkään.

– Kottiis jouvat kyllä soittamaan.

– Miks?

– Ovat huolissaan. Net susta pitää huolen, en mie.

Eena huitoo kädellään kohti olohuonetta. – Vai näyttääkö siltä? Tuo kukkakin kuoli jo vuos sitten. Mielessä hän lisää, että ikkunoiden pesusta on ehkä viisi vuotta tai ylikin. Ja senkin pesun teki Erja.

Jenna kohauttaa harteitaan, katsoo ympärilleen kuin ensi kerran hoksaisi ajatella miten biologinen äiti elelee, ja niiskaisee paljon puhuvasti.

– No kait mä sitten soitan.

Kun tyttö puhuu puhelimeensa pää taipuneena, Eena imee silmillään tämän kapoisia harteita ja pientä risaista reppua, josta tämä on juuri nostellut esille yöpaitaa, villasukkia ja hammasharjaa kuin olisi lähtenyt retkelle. Tyttö nyyhkii puhelimeen:

– Tää oli huono idis, mä haluun kotiin.

Eenan tekee mieli halata, tuntea oman tuoksu, silittää nukkaista poskea, saada vuodet takaisin.

Tyttö lopettaa puhelunsa ja istuu kädet sylissään lattialla hiljaa. Yhtäkkiä hän nostaa vielä märät silmät Eenaan, naurahtaa ja sanoo kuin ei mitään:

– Tehdäänkö siskonpeti vaikka ollaankin äiti ja tytär?

© Copyright Jenni Grönqvist. Kaikki oikeudet pidätetään.