Keski-ikäinen mies, sanotaan häntä Daveksi, katsoo suoraan kameraan, eikä näytä välittävän taiteesta. Kaksi nuorta vieressä silmäilevät älypuhelimiaan, mutta kaikkien muiden katseet ovat nauliintuneet ylöspäin, kohti seinällä roikkuvaa taulua. Se ei näy kuvassa, mutta taulun on oltava valtava, koska katsojien päät ovat ojentuneet ylös katonrajaan. Heidän silmissään on pelkoa, pupillit ovat suurentuneet, huulet raollaan. Oh, auts, mitä tapahtuu seuraavaksi, miten tämä tulee päättymään?
Kuvaaja on asettanut katsojat oman taiteensa kohteeksi, jota nämä eivät joko huomaa tai ole huomaavinaan. Vain Dave on asettanut röntgenkatseensa suoraan kohti kuvaajaa. Hän tietää mistä on kyse, hänellä ei ole mitään hävettävää, ei mitään menetettävää.
Bilbaon Guggenheim, Thomas Struth – retrospektiivi, kuuluisat Prado-kuvat, joissa Struth kuvaa museovieraita. Kiharapäinen nainen, joka kantaa kevyttä kokoontaitettavaa matkareppuaan kuin vauvaa. Sen sisältä löytyy oletettavasti amerikkalainen passi, lompakko, hammasharja ja ehkä suuvesi, tärkein omaisuus mukana, nainen taitaa pelätä eurooppalaisia varkaita. Pradon kuhinassa voi helposti joutua ryöstetyksi, eikä aarteita voi hotelliinkaan jättää. Nuori, hintelä mies, pakeneva hiusraja, pisamaisilla kasvoilla kiihtymyksestä punoittavat poskipäät. Vanha harmaahapsinen mies, jolle taulujen loputon väkivalta ja draama on liian totta, kuoleman uhka odottaa häntä jo nurkan takana.
Istun nahkaiselle penkille, hengähdän syvään ja annan silmieni vaeltaa. Ne kulkevat valokuvan sisälle, kohti katsomisen aktiin jäätyneitä museovieraita, ja palaavat sitten hiljalleen takaisin tähän hetkeen, tähän tilaan. Tunnen vartaloni painon, pehmeän penkin istuinluideni alla, jalkani ottavat tukea betonilattiasta. Etsin huoneen seinustalta turvakameraa. Katsooko joku minua?
Valokuvaaja ei näytä teosta, jota katsotaan, mutta kuva on Pradosta. Taulu näyttää liian suurelta ollakseen Goyan Toukokuun kolmas, jonka mustanpuhuva murhan ja valon yhdistelmä saa kenen tahansa haukkomaan henkeä. Goyan maailma on julma ja epätasa-arvoinen. Mutta koska Jumala on oikeudenmukainen, hänen valonsa laskeutuu kuolevan kasvoille ja valaisee ne armollaan. Kiväärin eteen polvistuneella miehellä on valkoinen paita ja kellertävät pellavahousut. Hiuspehko sojottaa sivuille kuin sähköiskun saaneena, kädet on nostettu ylös antautumisen merkiksi.
Näyttelytekstissä lukee, että näitä valokuvia katsoessa museovieraan suhde olemiseensa muuttuu. Hän ymmärtää, että joku muu tarkkailee meitä museossakin, seuraa reaktioitamme taiteen edessä. Vieras tulee piinallisen tietoiseksi itsestään ja katsomisestaan.
Mihin olen Bilbaon jälkeen palaamassa?
Näen sinut kotona, lajittelemassa roskia, miksi maitopurkista ei voi ottaa korkkia pois ja valuttaa jämiä ennen kierrätystä, pyyhit muruja tammipöydältä, jonka lakka on kolhiintunut, koska asettelin sille kuumia astioita, miksei voi käyttää alusia, kallista pöytää pitää suojata.
Ihmettelin, miten pienestä viitsit tehdä numeroa. Tihkuit hiljaista raivoa.
– Lähdetkö mukaan? kysyin.
– Miksi lähtisin?
Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Nyt olen yksin täällä Bilbaossa.
Seuraavassa salissa on uusi valokuva. Nyt katsojat tuijottavat Velasquezin Hovinaisia. Las Meninas näkyy kuvassa sivuttain ja nuori prinsessa Margareta varastaa shown. Miten viisas ilme tuolla lapsinaisella onkaan? Tytön itsetietoinen varmuus omasta erityislaadustaan, kun hoviväki pyörii ympärillä. Prinsessa on valmiina kaikkeen, koska ei tiedä, mitä elämä voi eteemme heittää.
Viis prinsessasta, joka ei suinkaan ole maalauksen keskipiste. Prinsessan katse on kohdistettu katsojaan, jolloin katsojasta tulee osa taulua. Sanotaan, että kokonaisuudessaan Hovinaiset esittää meitä katsomassa itseämme katsottuina. Valokuva esittää siis minua katsomassa heitä (taulun katsojia) katsomassa itseään katsottuina sekä maalauksen hahmojen että minun puolestani. Huh!
Vuoden 2017 joulukuu, Madrid ja Prado. Silloin kaikki oli vielä hyvin, ainakin kuvittelin niin. Reina Sofia oli jo nähty, Guernica ja muut, jono Pradoon ulottui kahden korttelin päähän. Jonotimme yhdessä kaksi tuntia. Silloin vielä pidit kiinni kädestäni, jonka olin verhonnut mustaan käsineeseen. Tunsin kämmenesi lämmön ohuen nahan läpi. Rakastan käsiäsi, ne ovat kaunein osa sinua, kellään muulla ei ole sellaisia, pitkät pianistin sormet, ei hämähäkkimäiset, vaan vahvat ja sulavalinjaiset. Voiko tuollainen käsi nousta lyömään? En usko.
Pradon punaiset seinät ovat täynnä kuvataiteen upeimpia maalauksia. Niiden voima ja intensiteetti tyrmäävät. Mikään museo ei vedä vertoja Pradolle, koska vain siellä voi katsettaan seinillä kierrättämällä havainnoida maailman todellisen olemuksen; runsauden, raakuuden, riemun, inhon, ilon, kuoleman ja rakkauden sinfonian.
Seuraavan vuoden joulun vietimme kotona. Matka Tallinnaan, ei mitään muistettavaa, Fotografiska ei vielä ollut auki (en muista nähneeni niitä kauniita villejä vielä tuolloin, ei, se oli toinen kerta), söimme hyvin, joimme hyvin, ehkä naimme, ehkä emme. Tunsin sinun lipuvan kauemmaksi, kosketit minua vähemmän, hyväilysi muuttuivat hajamielisiksi, himosi laimeammaksi, näytellyksi kiihkoksi. Kysyin, oliko joku hullusti. Syytit työstressiä ja sanoit, että matka osui huonoon ajankohtaan. Menin kylpyhuoneeseen, katsoin peilistä itseäni, suun ympärille ilmaantuneita juonteita, alati tyytymätöntä ilmettä, ihmettelin silmistä uupuvaa pilkettä. Naururypytkin olivat syventyneet, aivan, pelkiksi rypyiksi.
Keväällä asensin kameran. En tiedä miksi jätin kertomatta siitä sinulle, miksi salasin niin pienen ja vähäpätöisen asian? Asensin kameran, koska halusin kuvata kissaamme, tuota harmaata siamilaista ilmestystä, jonka silmissä hehkuu turkoosi meri ja jonka sulavat liikkeet valuivat hunajana pitkin parkettia. Et halunnut kissaa, mutta minä vaadin. Jos emme saa lasta, etkö suo minulle edes lemmikkiä, josta voisin pitää huolta?
Halusin kuvaa suloisesta olennosta, joka teki outoja asioita, jahtasi omaa häntäänsä, yritti pyydystää lattialla kiitävän pölypallon. En kertonut kamerasta, miksi olisin, olisit pitänyt minua hulluna, narsistina, joka striimaa elämäänsä näyttämölle, jossa ei ole yhtään katsojaa. Tai julkaisee kissavideoita, voiko olla mitään säälittävämpää? Inhosit sitä, kuinka yritin asetella meitä merkkipäivinä yhteisiin kuviin, joista ei herunut tykkäyksiä, koska toisella meistä oli aina vaivautunut katse, jäätyneet suupielet, vain puoliksi avonaiset silmät, kaksoisleuka.
Siirryn näyttelyssä Struthin uusimpiin kuviin, teknologiaa, robotteja. Tätäkö edistys nyt on, pelastaako tämä ihmiskunnan, lukemattomia erilaisia virtapiuhoja, sekalaisessa sotkussa, jonka vain insinööri ymmärtää. Youtubesta löytyy video, jossa asiantuntija kuvailee näitä teoksia ilmiselväksi ihmisten verkoksi. Ilman asiantuntijaa en olisi osannut katsoa kuvaa näin. Olisin ehkä ajatellut että kuvaan on vangittu joko äärimmäisen monimutkainen tekninen laite tai erittäin humalaisen sähkömiehen työn tulokset.
Asensin kameran kattolampun viereen. Pieni musta silmä roikkuu valaisimen kyljessä, kytkettynä nettiin ja omalle tietokoneelleni, kuinka helppoja tällaiset asiat ovatkaan nykypäivänä. Vain kaksi pientä mustaa johtoa, toisiinsa liitettyinä, ei vaaraa vikakytkennästä. Milloin sinä olisitkaan vilkaissut ylös, etsinyt taivaasta jotain, eihän sinun tarvitse, katseesi on tiiviisti edessä, koska tiedät mitä haluat ja miten sen saat.
Ensimmäisenä päivänä etsin nettikamerasta kissaa, mutta aina kun avasin kameran, se oli piilossa. Kerran näin, kuinka se löhöili valkoisella nahkasohvalla, kohdassa, jossa ei ollut lampaantaljaa. Kissa nukkui. Myöhemmin, kun työni antoivat myöten vilkaista sitä seuraavan kerran, se oli jo kadonnut.
Sohvalla lojui kissan paikalla jotain tummaa, kuin laskeutuva viltti. Pohdin, mistä se oli ilmestynyt ja miten kissa olisi saanut sen raahattua sohvalle. Jäin tuijottamaan vilttiä, jolloin näin jonkun astelevan puoliksi piilossa kameran kuvan alalaidassa. Paksut tummat hiukset. Kulkija et ollut sinä, olet kalju, luojan kiitos olet luovuttanut, etkä edes yritä enää kasvattaa surkeita haivenia pääsi päälle.
Jäin tuijottamaan kuvaa, pomo käveli ohi, kysyi, miksi en ollut palaverissa, sanoin en voi, meillä on ehkä varkaita. Pomo nauroi, käveli ohitseni, taputti minua olkapäälle, moitti minua liian vilkkaasta mielikuvituksesta, tule sitten kun ehdit.
Tuolloin ruudun sivussa näkyvälle sohvan reunalle nousi jalka, naisen jalka, kaunis linjakas koipi, joka ojentui suoraksi, paljas yläruumis venyi jalan päälle kuin ballerinalla.
Nainen laski jalkansa alas, kissakin hyppäsi jälleen sohvalle, naisella oli vain pikkuruiset housut jalassa, stringit pureutuivat pienten pakaroiden sisään, hän oli pukenut topin päälleen, vei piukan peppunsa sohvalle, nosti mustasta mytystä jotain, oletettavasti sukkahousut, joita hän alkoi vetämään nilkoista kohtia sääriä ja reisiä.
Kissa puski naista kainalosta, se janosi hellyyttä, minun kissani. Nainen silitti kissaani, nousi seisomaan, nosti viltin valkoiselta nahalta, se olikin musta kynähame, ja hän veti sen kapeiden lantioidensa peitoksi.
En nähnyt kasvoja, kuva oli rakeinen, mutta tunnistin sinut, tiedän ryhtisi, kävelet juuri tuolla tavalla, aavistuksen kumarassa, lyhyin askelin. Kiersit sohvan, tulit naisen luo, tartuit tätä takaapäin vyötäisiltä, hyväilit pieniä pyöreitä rintoja, nainen pyristeli irti sinusta, mutta hellästi, kiusoitteli sinua, ei nyt enää, sinä veit kauniin kätesi tuon huoran niskaan ja suutelit pitkään.
Minä katsoin kaikkea tätä työpöytäni ääressä, kollegani puuhasivat omiaan vieressäni, katsoin sivulleni, juristi tarkisti sopimusta, kirjanpitäjällä oli taulukkolaskenta edessään näytöllä, ja minun maailmani mureni siinä silmieni edessä. Rakeinen kuva oli vain pieni ruutu, klikkasin sen full-size kokoon, jotta näkisin tarkemmin, mitä edessäni tapahtui.
Palaan näyttelyssä takaisin ensimmäiseen huoneeseen, jossa näin nuo kauhistuneet katsojat. Näytinkö minäkin sinä päivänä tuollaiselta? Oliko suuni auki, katseeni samalla tavalla tyhjä, sieraimeni raollaan, sieluuni viilletty avoin haava. Olinko kuvaamalla asettanut itselleni ansan vai olinko viaton sivustakatsoja? Voiko viimeisenä viattomuuden hetkenä enää olla viaton?
En halua pilata päivääni muistelemalla tuota hetkeä, joten siirryn seuraavan teoksen eteen.
Taustalla näkyy vilaus Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarhasta, jonka edessä on ryhmä koululaisia. Pojat ovat kerääntyneenä rinkiin, heillä on jotain meneillään, kukaan ei kiinnitä huomioita taiteeseen, poikien takana on koulupukuinen lettipää, joka tuijottaa triptyykin keskimmäistä osaa muistilehtiö kourassaan. Tarkentuuko tytön katse pyllistävän hahmon peräpäästä kasvavaan kukkaan vai toisiinsa yhtyvään pariskuntaan? Mikä on ollut luokan tehtävänanto?
Kysyin illalla päivästäsi. Sanoit, että kaikki oli mennyt normaalisti, ei mitään ihmeellistä. Kysyin, olitko ehkä käynyt kotona päivän aikana. Taisin käyttää kissan ulkoilua tekosyynä kysymykseen. Pudistit päätäsi. Luovutin, en sanonut kamerasta mitään, ehkä olin tulkinnut jotain väärin, minun täytyi saada uusia todisteita, ennen kuin paljastaisin tietäväni kaiken.
Ryhdyin pitämään nettikameran ruutua jatkuvasti auki työnäytön ruudulla. Jos joku sattui huomaamaan tämän, selitin, että kissallani on ripuli ja minun piti huolehtia, että tilanne ei äidy pahaksi. Sirkku neuvoi minua uusista ruokavalioista ja kertoi, että kissakin voi olla allerginen. Liian proteiinipitoinen ravinto voi sekoittaa niiden ruoansulatuksen.
Ajan myötä selvisi, että tapasitte alkuun vain keskiviikkoisin, kuvissa näkyi liikettä yleensä yhden ja kahden välillä iltapäivällä. Eräänä keskiviikkona siivoojamme tuli poikkeuksellisesti käymään tiistain sijasta. Sinä päivänä et tietenkään tuonut rakastajartasi kotiimme. Muina keskiviikkoina näin teidän vilahtavan kameran ohi, matkalla ties minne parittelemaan. Kerran istuit sohvalla pää rennosti taaksepäin kallistuneena, silmäsi olivat kiinni ja silitit naisen tukkaa jalkovälissäsi. Silloin suljin kameran ja teki mieli oksentaa. Kuinka sinä voit tehdä tämän minulle?
Istuudun penkille ja jään tuijottamaan Struthin valtavia luontokuvia. Ne ovat aivan erilaisia kuin museokuvat tai teknologiasarja, niissä vallitsee kauneus, laki ja järjestys. Minun on otettava tilanne puheeksi, tämä ei voi jatkua. En pysty teeskentelemään enää, en siedä kosketustasi, en pysty katsomaan sinua silmiin.
Palaan takaisin kotiin myöhään maanantai-iltana. Olet jo nukkumassa, en raaski herättää sinua. Seuraavana iltana tulet kotiin ajoissa, syömme illallisen television pauhatessa keittiön nurkassa, enkä edelleenkään sano mitään. Kissa kyhjöttää sohvalla ja tuijottaa pimeään.
Keskiviikkona lounaan jälkeen, kun kello lähestyy yhtä iltapäivällä, otan koneeni ja varaan pienen puhelinkopin itselleni, jotta saan olla rauhassa. Suurin osa kollegoista on vielä lounaillaan, vasta muutama heistä on palannut takaisin työpöytänsä ääreen.
Kopissa on lasiset seinät, mutta asettelen näytön sellaiseen kulmaan, että ikkunan takaa ruudulleni ei näy. Vatsanpohjaa kouraisee, en malta odottaa, sydämeni rytmi kiihtyy, pään sisällä kohisee, veri pakenee kasvoiltani.
Avaan kameran. Viiden minuutin päästä astut kuvaan naisen kanssa. Sinulla on kiire, kauniit sormesi taistelevat hänen tumman kauluspaitansa nappeja auki (nainen ei tarvitse rintaliivejä, eipä tietenkään), poimivat korkokengät yksitellen jalasta, riisut valkoiset suorat housut nilkkoihin, peität hänen vartalonsa suudelmiin ja asettaudut huoran päälle kuin sielusi olisi kiinni hänessä. Katson alkuun hidasta liikettäsi, seuraan kuinka vartalosi tahti nopeutuu, kuinka hellästi ja silti varoen häntä kohtelet.
Olen nauliintunut tähän näkyyn, hoen itselleni, älä katso, miksi kiusaat itseäsi, mutta minun on pakko, pakko jatkaa katsomista. Näky on yhtä aikaa inhottava ja täydellisen kaunis.
Nainen lojuu sohvalla raukeana, ei sulje silmiään vaan katsoo altasi suoraan kohti minua kuin Dave, kuin Prinsessa Margareta, viattomana ja julkeana.
© 2021 Tuomi Kariniemi. Kaikki oikeudet pidätetään.
