Kuopan pohjaa peittää parin sentin lumikerros. Kun yöllä lapioin kuoppaa umpeen, maa oli musta. Nyt valkoisen harson alta pilkottaa keltaista, vihreää ja ruskeaa.
Saaran froteemekko.
– Tuli se loppu sullekin ja paskanen tulikin, äiti sanoo ja sylkäisee kuoppaan.
En osaa sanoa mitään, seison kädet velttona sivulla roikkuen. Korvat soivat, päälaelle ja olkapäille laskeutuvat lumihiutaleet kirkuvat. Nostan kädet korville ja ääni lakkaa hetkeksi. Äiti katsoo minua ja tuhahtaa.
– Että piti saada tuollanen velliperse pojaksi, äiti sanoo ja kävelee taakseen katsomatta sisälle.
Hannu on tullut naapuritalon kuistille. Hän seisoo paikallaan kuin savipatsas ja tuijottaa kuoppaan, jossa hänen äitinsä makaa lumiharson alla.
Sain urakan valmiiksi myöhään illalla. Äiti seisoi pimeän keskellä pienenä ja kiukkuisena ja osoitti valoa taskulampulla. Sanoin, että hän voisi mennä nukkumaan, tekisin kyllä homman loppuun. En mielelläni, mutta kun kerran olin luvannut, en jättäisi kesken.
– Kyllä minä jaksan tässä seistä, vaikka maailman tappiin.
Niin minä sitten lapioin, välkkyvän taskulampun valossa, selkä hiestä märkänä ja uni ohimoita kolkutellen. Lapioin umpeen kuoppaa, jonka entinen paras ystäväni oli edellisenä yönä kaivanut.
Joka toinen yö kuoppa ilmestyi, joka toinen yö katosi taas. Kuoppa ilmestyi ja katosi, koska kaksi ikäloppua naista, tyhjenevän kylän lähes viimeiset asukkaat, riitelivät kuin pikkukakarat. Heidän saamattomat poikansa eivät osanneet viheltää peliä poikki, sanoa äideilleen, että nyt riittää.
Järki sanoi, että järkeä tässä nimenomaan ei ollut. Silti minussa ei ollut miestä sanomaan äidille ei. Vielä vähemmän sitä oli Hannussa.
Vintin ikkunassa oli valo. Kuvittelin Hannu vetoisaan vinttikamariin sellaisena kuin hän oli silloin ennen: lukemassa sängyllä, kolme tyynyä pään alla ja kirja mahan päällä. Ehkä hän luki nytkin, samoja kellastuneita kirjoja. Tex Willereitä, tai Aku Ankan taskukirjoja, jotka olivat vanhoja jo meidän lapsuudessamme. Ymmärsin Hannua paremmin kuin ketään muuta silloin, tai totta puhuen sen jälkeenkään.
Nyt en ymmärtänyt ketään enkä mitään.
Suljin pois kaikki ajatukset, niille ei nyt ollut mitään käyttöä. Lapio hiekkakasaan, hiekkaa kuoppaan, lapio takaisin ylös.
Se alkoi muutama vuosi sitten. Kun olin lapsi ja asuin vielä tässä kylässä, tuossa punaisessa talossa jossa äiti nyt asuu yksin, kävelin joka aamu postilaatikolle hakemaan lehden. Tie alkoi meidän pihastamme, kulki Saaran talon edestä ja jatkui kylätielle, jonka varressa postilaatikot olivat. Sitä tietä kuljimme aina, olimme sitten liikkeellä kävellen, pyörällä tai autolla. Niin oli aina ollut.
Joka aamu Saara istui portailla ja hymyili. Minä hymyilin takaisin. Melkein joka aamu Hannu tuli portaita alas ja käveli kanssani postilaatikolle. Paluumatkan kävelimme yhdessä. Vein lehden kuistin pöydälle, josta äiti sen löytäisi. Loppupäivän juoksimme Hannun kanssa ympäri pihoja, kyliä, metsiä, tai lojuimme minun huoneessani tai Hannun vinttikamarissa pelaamassa.
Melkein joka päivä äiti kävi Saaran luona kahvilla, tai Saara äidin luona. Aina heillä oli paljon puhuttavaa, paljon naurettavaa. Oli meillä molemmilla isätkin, mutta he olivat jossain taustalla, häilyivät tummina myhäilevinä hahmoina auton ratissa, television ääressä tai sohvalla lehti kasvojen edessä.
Kun sain pojan, kävelimme yhdessä hakemaan lehden. Saara istui edelleen portailla, vähän kutistuneena ja kurttuisempana, mutta yhtä hymyilevänä kuin ennenkin. Hannu tuli meidän kanssamme postilaatikolle, osoitteli taloja ja peltoja, antoi niille nimet ja pojalleni karkkia.
En tiedä, miksi kaikki muuttui. Kun yhtenä kesäaamuna kävelimme Saaran pihan läpi, hän ei enää hymyillyt.
– Siinä vaan kävellään toisten pihan läpi niin kuin maailman omistajat.
En sanonut mitään. Pojan ote kädestäni tiukkeni. Kävelimme hiljaa postilaatikolle, Hannua ei näkynyt. Otin lehden ja annoin sen pojalle. Kävelimme takaisin. Saara tuijotti meitä suu tiukkana viivana. Poika tempaisi kätensä irti ja kirmaisi juoksuun.
– Mummo se naapurin täti uhkas tappaa mut!
Kuulin pojan huudon, näin äidin ilmeen. Yritin selittää, mutta tiesin, että se oli jo myöhäistä.
Illalla sain pitkään hyssytellä poikaa, joka sätki ja päästi pieniä kirkaisuja. Kun hän oli nukahtanut, menin istumaan sohvalle ikkunan viereen. Vaivuin jonkinlaiseen horteeseen, mutta havahduin siihen, että pihalta kuului ääniä. Katsoin ikkunasta, pimeässä ei näkynyt mitään mutta totta se oli, jokin siellä rapisi.
Menin taskulampun kanssa ulos. Hannu lapioi pimeässä. Kuoppa pihojen välissä oli jo puolen metrin syvyinen, siitä oli tulossa oja.
– Äiti ei halua että tästä kuljetaan.
Hannun ääni oli vaisu ja hiljainen. Nyökkäsin, ja menin takaisin sisään. Uni tuli vasta aamuyöstä.
Aamulla heräsin äidin kiroiluun. Hän seisoi ulkona villatakissa ja tohveleissa ja huusi kuin palosireeni.
– Luuletko sinä saatanan kurppa että mua tuommoiset ojat pitelee? äiti huusi niin että sylki lensi.
Saara nousi portailta, näytti keskisormea ja meni sisälle. Näin Hannun hahmon häivähtävän kuistilla, sitten hän katosi äitinsä perään. Ehdotin, että voisin käydä juttelemassa, yrittää sovitella. Äiti oli lopettanut huutamisen ja tuhahti ehdotukselleni.
Siitä alkoi pitkä, hivuttava väsytystaistelu. Kun olin äidin luona, lapioin ojaa umpeen. Kotona ollessani äiti soitti vähintään kolme kertaa viikossa ja raportoi Saaran menemisistä ja tulemisista. Jos tilanne ei olisi ollut niin älytön, se olisi melkein naurattanut: kaksi mummelia istui kumpikin ikkunan ääressä irvistelemässä toisilleen. Molemmat pitivät huolen, että näkivät toisensa jatkuvasti, ja aina kun jompikumpi meni pihalle, oli siellä pian toinenkin. Tähän asti olin suhtautunut heidän riitaansa väsyneen huvittuneesti.
Lumisade sakenee, kohta Saaraa ei enää näy. Keltaista pilkottaa valkoisen alta vielä vähän, punainen on kokonaan kadonnut. Silmistäni kuva ei silti katoa: Saaran vereen sotkeentuneet harmaat hiukset myttynä pään ympärillä.
Hannu on tullut viereeni.
– Saat sinäkin tuhkamuna nyt olla hetken rauhassa, äiti sanoo.
Käännän katseeni Hannuun. Puolityhjässä katseessa matka etenee hitaasti.
Hannu hymyilee.
© Pälvi Puro Rantala. Kaikki oikeudet pidätetään.
