Jos katsoo tiettyä maisemaa liian kauan, se jotenkin häviää. Ei pysty enää näkemään paikkoja tarkasti, ei havainnoimaan niiden oikeaa luonnetta. Näin minulle oli käynyt Pitäjänmäellä, koska olin jo vuosien ajan käynyt siellä koulua. Kuljin koulumatkan havainnoimatta juurikaan ympäristöäni ja keskityin kuuntelemaan musiikkia korvalappustereoista.
Tuona toukokuun torstaina iloitsin keväästä. Pystyin jälleen kulkemaan kotoa kouluun fillarilla. Hiukseni hulmusivat tuulen myötä silmille, kun kiirehdin tunneilta takaisin satulan selkään ja kotimatkalle. Halusin päästä nopeasti perille, sillä olimme sopineet pesäpallotreffit iltaan kavereiden kanssa.
Minulla oli kuitenkin ongelma. Minua janotti aivan hirvittävästi. Huomasin, että koululle vievän mäen alapuolen kauppa oli uusi Valintatalo, joka oli ilmestynyt muutama kuukausi sitten vanhan T-kaupan paikalle. Julkisivua koristi räikeän pinkki huomioväri ja muistin kuulleeni mainosvärssyn äidin autoradiosta. Valintatalon kassissa on talous vatupassissa.
Päätin pysähtyä ja ostaa limua ennen kotimatkaa.
Kaupan sisällä haahuilin hyllyjen välissä etsimässä virvoitusjuomia tai edes mehua. Trippikin olisi kelvannut.
Näin tutun hahmon järjestelevän vihanneksia ja hedelmiä niille varatuilla tiskeillä. Hullu-Riitta, jonka tiesin partiosta, oli tyttö toisesta koulusta. En tiedä, mistä lempinimi alun perin juontui, mutta olen varma, että Hullu-Riitta oli sen ansainnut. Edelliskesän partioleirillä hän oli yrittänyt sytyttää ystäväni makuupussin tuleen.
Hullu-Riitta kaitsi ja järjesteli banaaneitaan, jotka minun makuuni näyttivät turhankin kypsiltä syötäväksi. Hän mulkoili minua epäluuloisesti, kun kävelin greippien ja vesimelonien ohi. Hän oli ihminen, jonka vihan vaistoaa ilman, että hänen täytyy sanoa mitään ilkeää tai tehdä inhottavia tekoja. Aivan kuin hän olisi noitunut minua mielessään.
Kun etenin lihatiskin kohdalle, näin yllätyksekseni sen takana toisenkin tutun. Koulukaverini Olli oli ystäväni Sirpan pikkuveli. Olin törmännyt Olliin aiemmin sekä koulun käytävillä että Sirpan luona vieraillessa. Poika oli minua ratkaisevat kaksi vuotta nuorempi, joten en ollut kiinnittänyt häneen sen ihmeempää huomiota. Minulle hän oli yksi nassikka muiden pikkuveljien joukossa.
Nähdessään minut Olli virnisti.
– Saisiko neidille olla leikkeleitä? hän kysyi.
Ihmettelin, miten Ollin pokka piti, kun hän esitti naama peruslukemilla tuollaisen kysymyksen.
– Ei, sanoin kiireesti. – Tulin vaan hakemaan yhden Jaffan.
Ollilla oli päällään veritahrainen ruskea lihamestarin essu ja hän teroitti lihaveistään jutellessamme. Olin kuvitellut, että tuollaisiin töihin olisi ollut olemassa ikäraja. Ollihan oli vasta kuusitoista.
Samassa katsoinkin Ollia aivan uusin silmin. Ikään kuin työpaikka olisi jotenkin tehnyt hänet aikuisemmaksi.
– Ei edes lauantaimakkaraa?
Nauroin Ollin sinnikkyydelle, mutta kieltäydyin uudemman kerran. Tunsin kevyen kuumotuksen poskillani, mikä yhtä aikaa nolotti ja kutkutti. Miksi ihmeessä reagoin Ollin sanoihin sillä tavalla?
Halusin korjata nyrjähtäneen tunnelman ja saada ikäämme kuuluvat roolimme jälleen oikeille raiteille, joten huikkasin Ollille läksiäisiksi:
– Sanotko Sirpalle, että sain ne leffaliput perjantaille!
Olli nyökkäsi ja myhäili sen verran ovelan näköisenä, että jatkoin vielä.
– Siihen koo kahdeksantoista leffaan.
Näin Ollin iskevän minulle silmää, kun kiiruhdin takaisin pyöräni selkään.
Seuraavalla viikolla huomasin käyväni Valintatalossa päivittäin. Jos Ollia ei näkynyt lihatiskin takana, olin kovin pettynyt.
Jostain syystä hevitiskin Hullu-Riitta sattui melkein aina olemaan töissä. Hän kyräili kulkuani ja puhui teennäisen mairealla äänellä.
– Mitä neiti täältä etsii?
– Kookosjugurttia, sanoin.
Tiesin, että sitä ei tästä Valintatalosta löytyisi. Se oli eksoottisinta herkkua, jota olin maistanut lomalla aurinkorannikolla.
– Ei löydy, Hullu-Riitta sanoi. – Mutta voit sotkea Bulgarian jugurttia ja laittaa siihen kookoshiutaleita.
Pudistin päätäni ja pakenin kiireellä nopeinta reittiä ulos.
Sellaisina onnen päivinä, jolloin Olli sattui olemaan paikalla, vetelehdin kaupassa mahdollisimman pitkään. Vaihdoimme hänen kanssaan tavatessamme yleensä vain muutaman ystävällisen sanan. Minä kiusoittelin häntä herra Lihamestariksi. Olli esitti muodollista ja tärkeilevää teititellen minua aivan kuin olisin ollut oikea, aikuinen asiakas.
– Kelpaisiko rouvalle tänään suolainen pippurimeetvursti? Vai voisiko pöydän kattaa kotleteilla?
Olli näytti minulle, miten salami siivutetaan paperinohuiksi viipaleiksi. Hän opetti minut poistamaan kalvot sisäpaisteista ja erottamaan silmämääräisesti sisä- ja ulkofileen erot.
Eräänä päivänä ostin viikkorahoillani lauantaimakkaraa, huolimatta siitä, että siivut olivat reunoistaan jo ruskettuneita.
Äiti ihmetteli kotona mikä minuun oli mennyt. Sanoin, että lauantaimakkara toi mummolan kesät mieleeni.
Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna alkoi tapahtua. Menin lauantai-iltana juoksulenkin jälkeen aikaisin nukkumaan, mutta heräsin keskiyöllä pakokauhuun. Kehoni oli oudon valtauksen kohteena. Tunsin selvästi, kuinka Olli siirtyi olkapääni kautta vartalooni. Olkapää kihisi ja kohisi kuin tuleen syttynyt vesi, kun Ollin henki tunkeutui minuun.
Havahduin houretilasta ja nousin sängyllä istumaan. Oliko se vain unta? Ei. Se ei ollut unta, sillä Olli alkoi heti puhua sisältäni.
– Saanko tervetulotoivotuksen? hän kysyi samaisella tärkeilevällä äänensävyllä, johon olin kaupassa tottunut.
Katsoin mieleeni painunutta kuvaa Ollista, sillä enhän pystynyt näkemään sisälläni lojuvaa kysyjää. Tuijotin reittäni, joka pilkotti yöpuvun alta kutsuvasti.
– Mitä sä haluat?
– Minä tulin ottamaan omani. Odotukseni ovat korkealla.
Ollin röyhkeys alkoi tuntua jo tunkeilevalta. Hän ei pelkästään asunut sisälläni. Hän tuntui ikään kuin katsovan minua ja maailmaani omilla silmillään. Ja näki asiat eri tavalla kuin ennen olin ne nähnyt. Huomasin toivovani, että reiteni olisivat näyttäneet yön pimeydessä hoikemmilta ja sileämmiltä.
Sitten Olli pudotti pomminsa.
– Haluan nähdä, kuinka levität reitesi, jotta voin koskea sinua.
Niin minusta tuli Ollin vanki. Hänellä oli kosolti vaatimuksia. Hän uhkasi minua hylkäämisellä, jos en toteuttanut hänen toiveitaan. Hän sanoi voivansa yhtä hyvin muuttaa muihin naisiin. Hän antoi ymmärtää, että valinnanvaraa oli. Hän kiukutteli, jos en antanut hänelle tarpeeksi huomiota.
Oli Ollista iloakin. Hän kuiskaili korvaani hellittelynimiä. Hän silitti selkääni, kun halusin nukahtaa. Hän katsoi, että en ajanut pyörällä punaisia päin. Joskus hän jopa auttoi minua matematiikan tunnilla ja kirjoitti puolestani oikean vastauksen differentiaaliyhtälöön. Hän tarjoili minulle proteiinipitoisia aterioita. Hän muistutti minua siitä, että liialla suklaansyönnillä hankin itselleni lisää finnejä.
Ensijärkytyksen jälkeen totuin siihen, että juttelin Ollille pitkin päivää. Olipa hän välillä ihan vaitikin, varsinkin silloin kun olin ystävieni seurassa, enkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Mutta heti, kun oli hiljainen hetki, Olli aloitti jälleen pulputuksensa. Hän vannoi minulle pohjatonta rakkauttaan ja suunnitteli yhteistä tulevaisuutta maaseudulla ruskealla mullalla kyllästetyssä talossa. Possuja ja vapaana laiduntavia lehmiä, jotka hän teurastaisi kesän lopuksi omin käsin.
Minun olisi opeteltava ruoanlaittoa ja siivousta. Mattoja ja villapeittoja olisi hyvä osata kutoa, koska tuvan lattiat voivat talvisin olla kylmiä ja kosteus levitä joka paikkaan.
Jos katsoo itseään liian kauan jonkun toisen silmin, minä jotenkin häviää. Ei enää tiedä kuka on. Minusta oli tullut Olli.
Siinä vaiheessa Ollin rakkauden kallion reunat alkoivat rapista tippuvia kiviä. Sanatkin muuttuivat.
– Kuka sinäkin kuvittelet olevasi? hän sanoi, kun valmistauduin tärkeään fysiikan kokeeseen. – Et sinä osaa mitään.
Katse muuttui yhtä lailla.
– Katso nyt itseäsi, hän tokaisi peilin edessä. – Etkö sinä näe kuinka olet lihonut? En pidä naisista, joilla ei ole itsekuria.
Seurassa Olli ihaili kavereitani. Hän kehui vuolaasti heidän kauniita vaatteitaan ja tuuheita hiuksiaan. Bileissä Olli tanssi hitaita mieluummin Hullu-Riitan kuin minun kanssani.
Ollin henki vahvisti läsnäoloaan kehossani. Nyt hän oli siirtynyt rinnasta lantioon ja alemmaskin. Olli teki temppujaan niin, että joinain öinä en meinannut päästä ollenkaan nukahtamaan. Varsinkin täysikuun öitä pelkäsin. Noina iltoina meno villiintyi, enkä nukkunut silmäystäkään.
Lokakuun puolivälissä olin taas pyöräilemässä kouluun ja näin jo kaukaa Ollin lippakioskilla. Järkytyksekseni näin hänen suutelevan kioskiin nojaavaa Hullu-Riittaa, jonka rehevän taipuisa keho kietoutui Ollin ympärille kuin humala pihapensaaseen. Kiehuin raivosta ja pettymyksestä.
Ketä hän oikein rakasti? Mitä oli tapahtunut lupauksille? Kuiskutteliko hän nyt kauniita sanojaan Hullu-Riitan korviin?
Marraskuussa satoi lunta ensimmäisen kerran. Fillari oli pakko varastoida kellariin. Ei tehnyt mieli enää käväistä Valintatalossa, sillä en halunnut olla todistamassa Ollin ja Hullu-Riitan kuhertelua.
Olli oli saatava pois kehostani ja pian. Eräänä sydäntalven yönä tiesin, että aika oli oikea. Olin päättäväinen ja hyvin valmistautunut. Vedin ruskean päiväpeitteeni sängyn päälle, jotta Olli ei pääsisi livahtamaan epähuomiossa peiton tai tyynyn alle kuin liukas ja litteä seinälude. Ikävintä olisi ollut, jos Olli olisi jäänyt luteen lailla lymyämään sänkyyni ja kiusaamaan minua öisin.
Kävin makuulle alastomana ja päätin aloittaa Ollin varpaista. Olli oli nuori poika, joten varpaat olivat vielä suloisen karvattomat. Siitä huolimatta jouduin nipistämään nenääni, kun sieraimiini lehahti pistävä teinipojan jalkahiki. Tiesin, että jalat olivat Ollin heikko kohta, joten aloitin varpaista vetämisen samalla, kun kutitin häntä jalkapohjasta. Ennen kuin Olli-parka ymmärsi, mistä oli kyse, hänen koipensa olivat jo ulkona minusta.
Seuraavat ruumiinosat olivat hankalampia. Poistovuorossa olivat lantio ja Ollin koripallolla vahvistuneet pakarat. Ollin vehje yritti tarrautua minuun kuin lihakoukku, mutta onneton elin ei voinut päättäväisyydelleni mitään. Sentti sentiltä ja sinnikkäästi hammasta purren revin nuoren miehen koko alaruumiin pois itsestäni.
Käsiä minulla tulisi myöhemmin ikävä. Sormet olivat lyhyehköt, ne muistuttivat etäisesti prinssinnakkeja, mutta niiden kosketus oli ollut tavattoman hellä. Säälimättä ja turhia kainostelematta riuhdoin ensin vasemman käden irti kehostani. Seuraavaksi lähti oikean käden peukalo, etu- ja keskisormi, ja lopulta nimetönkin. Pikkurilli taisi jäädä piiloon johonkin kylkiluun alle, mutta päätin, että sillä ei ollut enää väliä. Ei ollut todennäköistä, että oikean kädenkään pikkusormella saisi mainittavaa tuhoa aikaan.
Sydämen irrottaminen teki kovin kipeää. Kun vedin toisiinsa kietoutuneita sydämiämme erilleen toisistaan, ne kouristelivat kuin transsista juopuneet meediot. Lopulta ne luovuttivat taistelun vahvemmalleen. Henki tulee hätiin silloin kuin liha on heikko, isoäitini tapasi sanoa.
Ja kaikista lihaksista se on sydän, joka on yhtä aikaa ei vain kaikkein vahvin, vaan myös heikoin.
Palasin hiljalleen vanhaan elämääni. Kukaan ei tosin ollut varoittanut minua etukäteen siitä, että lihamestari Ollin poistaminen kehostani ei yksin riittänyt. Elämäni tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Äkkiä olinkin jälleen yksin kehossani, yksin ajatuksissani.
Oli saatava tilalle muuta ajateltavaa ja tehtävää. Alakuloisuuteni helpotti vasta, kun vaihdoin koulua, uppouduin opiskeluihini ja etsin itselleni uuden kaveripiirin.
Kokonaan en kuitenkaan päässyt Ollista eroon. Ponteva erottamisen akti oli vienyt kaikki voimani, ja olin loppuvaiheessa hyväksynyt pienen sivuseikan. Olli oli jättänyt kylkiluiden alla piilottelevan pikkurillinsä lisäksi toisen silmänsä keskelle otsaani.
Ollin silmä tuijottaa sieltä edelleen maailmaa herpaantumatta ja havainnoi elämää minulle uudesta näkökulmasta. Se tulee surulliseksi, kun näkee ryynimakkaroita muovikääreissään. Se tutkii lihanpaloja etsien hyviä leikkauskohtia ja poistettavia lihaskalvoja. Se pöyristyy siitä, että yhä useampi lihatiski on kokonaan suljettu ja kuljetuspalvelut tuovat jauhelihat pakattuina kuutioina kotiin. Joinain päivinä se näkee edelleen sielunsa silmin karjatilan, jolla tallustelee lauma vantteria Hereford-nautoja.
Ollin silmä, jonka iiriksen keskellä tapittaa pieni terävä pupilli, tuijottaa minua kulmakarvojen välistä peilistä ja muistuttaa joka päivä eräästä asiasta, jonka muuten olisin jo saattanut unohtaa.
Oli aika, jolloin olin hänen.
© Copyright Tuomi Kariniemi. Kaikki oikeudet pidätetään.
