Milla:
– Äiti mä haluun jätskin!
Koko loman olen jaksanut olla iloinen ja reipas äiti, innostua lapsen tekemistä hiekkakakuista, kannustaa kiipeilemään telineissä, ”kiivetä saa mutta pudota ei tai jos putoaa niin ei saa satuttaa itseään”. Olen vienyt lasta eläinpuistoon, rannalle uimaan, istunut sadepäivinä sohvalla lukemassa muumeja ja piirtämässä ja askartelemassa ja leipomassa, nukuttanut ja laulanut ja etsinyt pehmoleluja ja pyykännyt vaatteita ja laittanut välipalaa.
Nyt en enää jaksa.
Olen juuri tiuskaisemassa, että ei kyllä lähdetä mihinkään jätskille, mennään kotiin syömään makaronilaatikkoa, kun Linda henkäisee:
– Äiti kato kilahvi!
En käänny heti katsomaan, ajattelen että Linda on löytänyt hiekkalaatikolta jonkun sinne unohtaman leikkikirahvin. Sitten käännyn ja näen sen.
Se on valtava, se on iso, se on järjettömän korkea. Ehdin ajatella, että televisiossa ne eivät näytä yhtään näin pelottavilta, kilteiltä vain, kun se jo kävelee meitä kohti keinahdellen, sulavasti, rytmikkäästi. Ja minä juoksen.
Juoksen kohti Lindaa, joka seisoo paikallaan ihastuksesta mykistyneenä, lapio ja ämpäri edelleen kädessä, suu auki hän tuijottaa ylöspäin. Sieppaan Lindan syliin ja juoksen, hän älähtää ja alkaa sitten huutaa, toinen ballerinatossu putoaa hiekkalaatikkoon, en välitä vaan juoksen, juoksen kunnes tuntuu että happi loppuu. Vasta kotiovella pysähdyn ja katson taakseni. Sitä ei näy.
Kaivan puhelimen laukusta, sitten älyän laskea huutavan Linda maahan, hän rummuttaa pienillä nyrkeillään mahaani.
– Tyhmä äiti, mä oisin halunnut silittää sitä kilahvia!
Avaan puhelimen näppäinlukon ja painelen yksykskakkosen. Sitten pysähdyn, ja mietin. Mitä sanon? ”Hei, Milla Nauvonen tässä, ilmoittaisin että täällä meidän leikkipaikalla on kirahvi. Joo ei kun ihan oikea kirahvi. Sellainen iso. Joo. Hei.”
Suljen puhelimen, tartun Lindaa kädestä ja sanon, että nyt mennään sinne jätskille. Lapsi hiljenee, niiskaukset vaimenevat. Käsi kädessä kävelemme lähikauppaan, Linda vasen jalka paljaana, ja ostamme mansikkatuutit.
Jake:
Kukaan ei tiedä mitä tapahtui. Siitä on nyt kolme kuukautta, tasan. Ihan tavallinen lauantai-ilta. Olen käynyt sitä mielessäni läpi niin moneen kertaan, että muistan jokaisen hetken kristallinkirkkaasti, tai sitten vain kuvittelen muistavani. En enää tiedä mikä on totta, mikä on muisto ja mikä kuvitelmaa – tai tarinaa, jonka olen jälkikäteen kehittänyt. Tarinaa poliiseja varten, sosiaalityöntekijöitä, terapeutteja, kriisityöntekijöitä varten. Omia vanhempia, Marin vanhempia, kavereita varten. Kaikki haluavat osansa muistostani.
Sinä olit siellä, pitäähän sinun muistaa! Sinä olit siinä vieressä, näit mitä tapahtui, näit sen, näit SEN, herranjumala mies SINÄ OLIT SIELLÄ! Kai sinä nyt jotain huomasit, että jotain oli tapahtumassa, muutoksen Marin käytöksessä, olemuksessa, jotain?
Ja: miltä sinusta Jake nyt tuntuu? Ahdistaako? Pelottaako? Tuntuuko joltain? Tuntuuko omituiselta?
Ei. En huomannut mitään, en aiemmin, en sinä iltana. En kerta kaikkiaan mitään mikä olisi viitannut siihen mitä tulisi tapahtumaan, en mitään mikä olisi viitannut yhtään mihinkään muuhun kuin siihen, että on tavallinen lauantai, että olemme Marin kanssa KasiKasissa kuuntelemassa bändiä niin kuin aina ja että Mari on Mari niin kuin aina ennenkin. Mari oli samanlainen kuin yleensä: puhelias, iloinen, vähän piikikäs. Hän oli tullut keikalle suoraan töistä ja oli taas jossain hypetilassa, niin kuin aika usein oli. Töissä Mari joi aina liikaa kahvia, mikä ei sopinut hänelle ollenkaan, hänestä tuli vielä tavallista vilkkaampi. Ei Mari mikään adhd ollut mutta tosi eläväinen mimmi kyllä, sähköjänikseksi tai duracell-pupuksi minä häntä yleensä kutsuin. Se ärsytti Maria, niin kuin aika moni muukin asia.
Nyt ärsytti se, että keikalla ei taaskaan nähnyt mitään, sellainen tappi kun oli. Mari vaahtosi siitä, miten pätkät pitäisi päästää eturiviin, että keikoilla pitäisi järjestää ihmiset pituusjärjestykseen ja päästää vasta sitten saliin, pienimmät eteen, ja että pitkien ihmisten ei ainakaan pitäisi juoda liikaa, koska silloin ne huitovat pitkillä raajoillaan joka suuntaan vieden muilta elintilaa. En jaksanut juurikaan kuunnella sitä keuhkoamista, yleensä en jaksanut. Keskityin bändiin, join kaljaa, olin vapaalla. Enkä todellakaan tajunnut, että jotain outoa olisi tapahtumassa.
Ei, ei ahdista. Ahdistaa. En tiedä. En oikeastaan halua puhua koko asiasta. Koko juttu on niin outo, niin käsittämätön, niin absurdi: Miltä susta Jake nyt tuntuu, kun kaveri, entinen tyttöystävä muuttui kirahviksi. KIRAHVIKSI. No kuule, miltäpä se nyt tuntuu, eipä kai kummemmalta, voisihan asiat huonomminkin olla, olisihan se voinut muuttua vaikka virtahevoksi, hehheh.
Istun sohvalla, on taas lauantai. Katson avaraa luontoa, siellä kerrotaan pohjoisessa Afrikassa elävistä kirahveista. Suljen television.
Milla:
Kun palaamme kotiin, Linda haluaa leikkiä kirahvia. Minä olen äitikirahvi, hän itse pieni kirahvinpoikanen. Hän kyselee kirahveista kaikenlaista: Mitä ne syövät? Missä ne nukkuvat? Onko niillä koti? Käykö äitikirahvi työssä, hoitaako se lapsia? Hoitaako äitikirahvi lapset yksin, niin kuin äiti hoitaa minut? Onko kirahvilapsilla isää? Missä se on? Joihinkin kysymyksiin osaan vastata, moniin en.
Illalla televisiosta tulee ohjelma kirahveista, Linda haluaa katsoa sen. Ohjelmassa näytetään, miten leijona sieppaa ja raatelee kirahvinpoikasen. En ehdi sulkea televisiota, ja Linda on koko loppuillan kalpea ja hiljainen. Teen lämmintä kaakaota ja sulatan pakastimesta sämpylöitä iltapalaksi, päälle koskenlaskijaa. Nekään eivät saa hymyä pienen kirahvinpoikaseni kasvoille.
Hemmetin luonto-ohjelmat ja niiden pehmeä-ääniset selostajat. Maailma on paha ja eläinten maailma raadollinen, tiedetään. Syö tai tule syödyksi. Lempeällä tasaisella äänellä selostetut tapot tuntuvat kuitenkin paljon ahdistavammalta kuin sellaiset kauheudet, joita ihmisten maailmasta tulevissa uutisissa kerrotaan.
Illalla Lindan nukahdettua alan etsiä netistä tietoa kirahveista. Ensimmäinen osuma: Kirahvi on syötetty leijonille Kööpenhaminan eläintarhassa. Puolitoistavuotias kirahvi on lopetettu yleisön edessä, koska tarhan kirahvilauma on sisäsiittoinen. Marius-nimistä kirahvia ei ole voitu siirtää muualle Eurooppaan, sen geeniperimä on liian yleinen. No, jos Marius olisi elänyt luonnollisissa oloissaan, sillä tuskin olisi ollut nimeä, ja se olisi ehkä joka tapauksessa joutunut leijonan ruuaksi. Katsojia tuskin olisi kuitenkaan ollut yhtä paljon, ei ainakaan ihmiskatsojia. Eikä Mariuksesta olisi tullut nettihittiä.
Vilkaisen vaistomaisesti taakseni. Onneksi Linda ei osaa vielä lukea, eikä saa käyttää nettiä ilman että olen vieressä katsomassa. Tästä hän taatusti saisi elinikäiset traumat.
Yöllä näen unta, jossa kirahvinpoikanen keinuu puiston rengaskeinussa. Keinun noustessa ylös se nostaa pitkät, ohuet jalkansa suoraksi eteen, keinun tullessa alas se koukistaa jalkansa taakse keinunrenkaan alle.
Sillä on Lindan kasvot. Vasemmassa jalassa on vaaleanpunainen ballerinatossu.
Jake:
Minun pitää pelastaa Mari.
Marin äiti soitti viime viikolla, keskiviikkona illalla puoli kuudelta. Olin juuri tullut töistä ja pakannut salikamppeet, kun puhelin hälytti tuntematonta numeroa.
– Katriina tässä, Marin äiti, muistatko?
Heti kun vastasin että tietysti muistan, Katriina alkoi itkeä. Hän kertoi, että he olivat käyneet Marin isän ja sisarusten kanssa ranskalaisessa eläintarhassa, jonne oli juuri tuotu uusi kirahvi. Vaikka mitään takeita asiasta ei ollut, Katriina sanoi olevansa varma, että se oli Mari. Sen oli pakko olla.
– Minä yritin puhua sille, ajattelin, että jos sen muistissa olisi joku jälki meistä, tai edes minusta. Äidistä. Mutta se oli niin… eläin. Katseli vain meitä ja jauhoi lehtiä.
Katriinan ääni hävisi kuuluvista, hän itki nyt ääneen ja Marin isä Matti tuli puhelimeen.
– Katriinalla on ollut niin raskasta. Tai kaikilla meillä tietysti on, mutta Kati ei millään suostu hyväksymään, että näin se nyt vain on. Ja kyllähän se tuntui pahalta nähdä se, se siellä kaltereitten takana.
Matin ääni särähtää, pelkäsin, että hänkin alkaisi itkeä.
– Otitteko te siellä kuvia? kysyin kiireesti.
– Otettiinhan me, Matti oli hieman hämmästynyt kysymyksestäni.
– Saisinko mä nähdä niitä? kysyin, vaikka en itsekään tiennyt, miksi halusin nähdä kuvia Mari-kirahvista.
Jotenkin vain tiesin, että minun oli nähtävä ne.
Matti lupasi lähettää kuvat sähköpostitse.
Illan tutkin kuvia, yritin löytää niistä selitystä. Tutkin myös eläintarhan nettisivuja, ja selasin eläinaktivistien keskustelua. Huomasin etsiväni keinoja siihen, miten eläimen vapauttaminen tarhasta onnistuisi. Mitä se vaatisi. Miten helposti jäisin kiinni. Tai silläkään ei olisi väliä jäisinkö kiinni – tärkeintä olisi saada Mari vapauteen ja turvaan. Helposti se ei kävisi, mutta olisi se mahdollista.
Olen tehnyt päätöksen. Minä vapautan Marin.
Milla:
Tuntuu kuin kesästä olisi ikuisuus. Tähän pimeyteen en totu varmasti ikinä, ja Lindakin on ollut viime viikot nuhainen ja väsynyt. Aamuisin hänet pitää jättää päiväkotiin itkun kanssa, ja joskus itken itsekin, kun kävelen päiväkodilta työpaikalle.
Lindan isästä en ole kuullut lähes vuoteen. Hänen puhelimensa ei vastaa, eikä kukaan ole nähnyt häntä aikoihin. Pitäisi varmaan ilmoittaa poliisille, mutta se ei kyllä ole minun tehtäväni. Ilmoittakoot hänen vanhempansa, jos poikaansa kaipaavat. Heidänkään kanssaan en tosin ole juuri tekemisissä. Lindaa he näkevät pari kertaa vuodessa: ukki hakee hänet omille ja vaimonsa syntymäpäiville sinisellä Volvollaan, joka heillä on ollut niin kauan kuin muistan. Hän ei koskaan nouse autosta, minua hän tervehtii hymyilemättä, vain kättään hitaasti kohottaen.
Kirahvin Linda tuntuu unohtaneen. Minäkin olin unohtanut sen, kunnes luin netistä pikku-uutisen: pohjoissuomalainen perhe epäilee, että heidän tyttärensä on muuttunut kirahviksi. Tytön äiti sanoi tietävänsä, että heitä pidetään hulluina, mutta oli silti pelottavan vakuuttunut asiastaan. En tiedä, miksi juttu kosketti minua. Jotain siinä oli.
Olen miettinyt, että voisimme Lindan kanssa lähteä joululomalle pohjoiseen. Eihän meitä täällä mikään pidättele.
Jake:
Kävin ostamassa junaliput. Lennän ensin Helsinkiin, sitten Berliiniin, sinne sai halpoja lentoja, ja jatkan sieltä junalla läpi Saksan kohti Ranskaa. Majapaikkaa en ole vielä varannut, eiköhän yösija löydy paikan päältä.
Paluulippuakaan en ostanut. Jos jään kiinni, se jää kuitenkin käyttämättä.
Viime viikkojen aikana olen soitellut useita puheluja. Sähköpostitse en ole uskaltanut kyselyjä hoitaa; siitä jää jälki. Jos homma menee perseelleen, puhelimeni paljastaa vain, että olen soitellut muutamalle vanhalle kollegalle Italiaan ja Marokkoon. Ihan kaverimielessä, kuulumisia kyselläkseni. Se, että toinen työskentelee vartijana ja toinen logistiikka-alalla, on täysin sattumaa.
Kaiken pitäisi olla järjestyksessä, mutta kokemuksesta tiedän, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Pakkaan reppuun farkut, muutaman t-paidan, tumman villapaidan ja alusvaatteita sekä hammasharjan ja puhelimen laturin. Passin, puhelimen ja lompakon laitan mustan nahkatakin povitaskuun. Päällimmäiseksi reppuun laitan mustan kommandopipon. Nolottaa hiukan, ja olo tuntuu epätodelliselta – ihan kuin se olisi joku muu kuin minä, joka reppuani pakkaa.
Enää en kuitenkaan voi perääntyä. Päätetty mikä päätetty.
Milla:
Linda on aivan innoissaan yöjunasta. Hän pomppii sängyllä, vaikka pää kolisee yläsängyn pohjaan, ja lallattaa Ellan ja Aleksin yöjunalaulua. ”Meitä on täällä tonttuja kööli, pidä meistä huolta konduktööli.” Riehumisen jälkeen hän onneksi simahtaa pian ja nukahtaa puolessa minuutissa, ennen kuin saan luettua sivuakaan Nalle Puh -kirjaa.
Soitin eilen sen kirahviksi muuttuneen tytön äidille. Kerroin, mitä kesällä hiekkalaatikolla tapahtui, ja sanoin, että en pidä häntä hulluna vaan uskon häntä. Hän alkoi itkeä. Sovimme, että näemme huomenna kahvilassa Rovaniemen keskustassa. Hän lupasi ottaa mukaan kuvia Marista, tyttärestään. Hänellä on kuvia myös eläintarhasta, jossa he syksyllä kävivät katsomassa sitä kirahvia. Hän toivoi, että voisin tunnistaa kesällä näkemäni kirahvin samaksi. En raaskinut sanoa, että tuskin erotan eläintä toisesta ja että kesällä olin niin paniikissa, etten kiinnittänyt mitään huomiota sen otuksen ulkonäköön.
En tiedä miksi tämä tuntuu niin tärkeältä. Minua jännittää, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu kuin jotain olisi alkamassa, ratkeamassa.
Jake:
Kotona taas. Marikin on pian määränpäässään, ainakin jos aikataulut ja suunnitelmat pitävät. Toivon, että sovitut kuljetukset ja vaihdot toimivat – minulla ei ole juurikaan käsitystä siitä, mitä Afrikan pohjois- ja itäosan rajoilla tapahtuu, millaisia tarkastuksia niillä tehdään, vai onko rajat mahdollista ylittää tuosta noin vain. Oletukseni on, että tiet ovat huonoja ja olot epävakaita. Voin vain luottaa yhteyshenkilöihini ja heidän kontakteihinsa. Pahimmassa tapauksessa Mari kuolee hapenpuutteeseen autossa tai tapetaan jossain rajalla. Häntä viedään läpi seutujen, joilla ihmishengelläkään ei ole suuren suurta arvoa. Eläimellä ei senkään vertaa. Enää en kuitenkaan voi tehdä asialle mitään, voin vain odottaa ja toivoa.
Minun on myös lakattava ajattelemasta sitä Marina.
Lupasin Sergelle, että kun olen saanut varmistuksen siitä, että eläin on päässyt perille, en enää kysele mitään enkä ole missään yhteydessä häneen. Minua ei ole tunnistettu turvakameran kuvasta ja sain palata täysihoitolaan kaikessa rauhassa. Kun suljin silmäni pehmeässä vuoteessa, matkasi Mari jo kuorma-autossa kohti etelää.
Serge lupasi lähettää valokuvan eläimestä siellä missä sen tuleva koti on. Jos he pääsevät perille. Sitten se saa jatkaa elämäänsä, ja minä saan unohtaa.
Milla:
Istumme Katriinan kanssa pitkään kahvilassa, jossa on hopeanväriset tuolit ja muhkeita valkoisia sohvia. Hän pyytää kutsumaan itseään Katiksi.
Minä juon Katin tarjoamaa vaniljalattea ja syön vuohenjuustobagelin. Linda syö mansikkajäätelöä. Kun jäätelönsyönti alkaa paleltaa häntä, hän käpertyy Katin kainaloon pienelle kerälle. Kati kietoo kaulahuivin hänen ympärilleen ja silittää vaaleita kiharoita. Jos lapsi olisi kissa, hän kehräisi.
Kati esittelee kuvia Marista ja kertoo, millainen hän oli lapsena, nuorena, aikuisena. Sitten hän selaa puhelimestaan esiin kuvan kirahvista, joka seisoo eläintarhan aitauksessa kaula ojossa. Minusta se näyttää samalta kuin kaikki kuvissa ja televisiossa näkemäni kirahvit, mutta Linda riemastuu:
– Äiti toi on se kilahvi, joka oli meiän puistossa! Sillä on samanlainen täplä tossa poskessa.
Kati katsoo Lindaa, sitten minua, ja nyökkää.
Kun hän on laittamassa valokuvia laukkuunsa, kahvilaan ilmestyy hauskannäköinen nuori mies. Kati tervehtii häntä ja esittelee miehen Jakeksi, Marin ystäväksi. Jake kättelee minut, ja sen jälkeen Lindaa. Linda alkaa heti sädehtiä ja kujertaa, ja kieltämättä mies on minustakin hyvin viehättävä. Kun Kati lähtee työvuoroonsa sairaalaan, Jake jää istumaan kanssamme kahvilaan.
Linda käpertyy sohvalle kainalossaan kirahvi, jonka Jake on kaivanut olkalaukustaan. Hän kertoo ostaneensa sen ranskalaisesta eläintarhasta.
– Mie en tarvitse sitä enää, pidä sinä siitä hyvä huoli, Jake sanoo Lindalle ja hymyilee.
Linda hymyilee takaisin. Minäkin hymyilen, tuntuu että pitkästä aikaa.
Juttelemme niitä näitä: miten junamatka pohjoiseen tuntui pitkältä ja samalla lyhyeltä, matkoista, joilla aika tuntuu käyttäytyvän ihan omituisesti, matkoista yleensä. Kerron, että haluaisin joskus Japaniin, ehkä sitten kun Linda on vähän isompi. Kun keskustelu hetkeksi taukoaa, se ei tunnu vaivaannuttavalta, vain rauhalliselta ja mukavalta.
Jake on pitkään hiljaa, näyttää miettiväiseltä ja sanoo sitten, että haluaa kertoa minulle jotain, mitä ei ole kertonut kenellekään muulle.
– Mari ei ole enää siellä eläintarhassa. Mie vein sen pois, tai en itse, mutta.
Hän on taas hetken hiljaa. Ehkä häntä kaduttaa, että hän kertoi minulle salaisuutensa. Minähän saatan kertoa sen eteenpäin, vaikka lehdistölle.
Yritän miettiä, miten saisin kysyttyä jotain järkevää ja samalla ilmaistua, että minuun voi luottaa. Jos kysyn ”miten se onnistui” tai ”ai, miten sinä sen teit”, kysymykset, jotka ensimmäisenä tulevat mieleeni, hän joutuisi selittämään – tai kieltäytymään kertomasta yksityiskohtia.
Jake kuitenkin jatkaa:
– Mie tajusin vasta jälkeenpäin junassa, että sillähän saattoi olla kaikki ihan hyvin siellä tarhassa. Hoitajat kohteli sitä hyvin, ja siellä oli muitakin kirahveja, vaikka ne oli kyllä kaikki tuotu eri paikoista. Pelastettuja yksilöitä. Yksinäisiä pakolaisia kaikki. Eikä se edes välttämättä pärjää siellä Afrikassa. Ehkä se ei löydä laumaa itselleen, tai sitä ei hyväksytä porukkaan. Tosin jos Marin luonteesta on yhtään jäljellä, niin varmasti hyväksytään, se kyllä puskee itsensä sisään mihin tahansa lössiin.
Jake naurahtaa vaisusti, ja minäkin naurahdan. Jake jatkaa:
– Se ei oikeasti pelännyt mitään eikä ketään. Just sellainen tyyppi, joka ihan asiasta tehen ensin hakeutuu ikävyyksiin ja sitten selviää niistä puhumalla.
– Uskotko sä, että Mari on vielä jossain, siinä eläimessä, jollain tavalla olemassa? kysyn.
– Arvaa olenko mie miettinyt tuota. Luulen, että ei ole. Se on eläin, ei ihminen. Ei siinä ole ihmisen piirteitä. Mutta mistäs sen tietää. En mie edes hirveästi halua miettiä sitä.
Nyökkään. Ymmärrän hyvin, ettei sellaista halua ajatella.
Olemme taas pitkään hiljaa. Jake kysyy Lindan isästä, ja minä kerron, sen vähän mitä on kerrottavaa. Että hän ei ole koskaan ollut osa elämäämme. Kysyn, onko Jakella joku, sekään ei tunnu utelulta. Kun hän vastaa, että ei, olen enemmän iloissani kuin uskallan edes itselleni tunnustaa.
Sohvalle nukahtanut Linda herää ja on hetken ajan ihanan pörröinen ja hämmentynyt, ei selvästikään tiedä missä on ja kuka Jake on. Sitten hän alkaa hymyillä ujosti, ja hetken päästä hän istuu tiiviisti kiinni Jaken kyljessä leikkimässä kirahvilla.
– Äiti musta tulee isona kilahvi, hän sanoo. – Mä syön lehtiä ja mulla on oma koti ja oma lauma. Tekin ootte mun laumassa.
Linda nostaa pehmokirahvin ylös, heiluttaa sitä edestakaisin, niin kuin se kävelisi ruohikossa. Suullaan tyttö tekee maiskuttavaa ääntä. Sitten hän kävelyttää kirahvin sohvan selkänojalle ja asettaa sen istumaan kasvot kohti minua
Kirahvi katsoo minua silmiin. Minä katson takaisin.
© Copyright Pälvi Puro Rantala. Kaikki oikeudet pidätetään.