Tervehdys!
En malta olla Teille kirjoittamatta, vaikka ette minua lainkaan tunne. Asia on nimittäin sellainen, että puolisen vuotta sitten tuli televisiosta lähetys, jossa Teidät ”bongasin”, niin kuin sanotaan, katseeni pysähtyi Teihin. Se oli sellainen luontoaiheinen ohjelma, jossa istuitte hajasäärin ison hongan haarassa ja seuraatte keskittyneesti mäntypistiäisten toimia puun kaarnalla. Päivä oli helteinen ja muu kuvausryhmä oli kaikonnut kauemmas veden äärelle ilmeisesti aikomuksenaan pulahtaa vilvoittavaan kylpyyn Saimaan aaltoihin.
Mieleeni painui kuva tyylikkäästi keltaisen huivin alle sidotuista tummista hiuksistanne, ja huomasin odottavani, että riistäisitte silkkisen liinan yltänne,, antaisitte kesätuulen hyväillä hiuksianne ja liittyisitte muihin kylpijöihin.
Ohjelma kuitenkin päättyi ja toiveeni jäi toteutumatta.
Mutta onnekseni juuri ennen lopputekstejä kamera tarkensi linssin sekunnin ajaksi kasvoihinne, ja katseeni ehti siepata merkin, jonka ymmärsin Teidän lähettävän juuri minulle: suuret, mustat silmänne porautuivat omiini ja puhkaisivat kyynelkanavani.
Jäin pitkäksi aikaa istumaan pieneen nojatuoliini, enkä pystynyt irtautumaan katseenne voimasta. Ajatukset risteilivät päässäni, emmin kauan, mutta lopulta tein päätökseni. Ei ollut vaikeaa jäljittää osoitettanne ohjelmatiedoista, ja kun olen vihdoin saanut Teille kirjoitettua on mieleni helpottunut.
Raskasta on kantaa salaisuutta yksin, mutta nyt Te jaatte sen kanssani.
Kunnioittaen,
Teidän
N.
Nainen kävelee kohti paikallisjunaa, joka kuljettaa hänet kotiinsa esikaupunkiin. Naisen askeleet ovat hitaat, mietteet harmaat.
Kulman takaa häneen törmää joukko häliseviä, iloisesti pompahtelevia kotimatkallaan olevia koulutyttöjä. Näky saa naisen muistelemaan omaa lapsuuttaan, kotiaan ja vanhaa leski-isäänsä, ilotonta ja mielipiteissään ehdotonta.
Asuntonsa ovella häntä vastaan pelmahtaa yksinäisyys, joka jatkuu päivästä toiseen ja vie hänet usein epätoivon partaalle. Hän katselee postiluukusta lattialle pudonnutta postia, kyykistyy, nostaa käteensä kaksi värikästä mainoslehtistä. Nykyäänhän ei posti kanna kotiin edes laskuja, hän huokaa. Yllätyksekseen hän löytää kirjavien mainosten välistä tavallisen kirjekuoren. Hän sytyttää kattovalon, lukee pienellä käsialalla tekstatut nimensä ja osoitteensa, kääntelee kuorta kädessään, avaa sen ihmeissään ja ryhtyy lukemaan.
Nainen riisuu takkinsa ja jää seisomaan kirje kädessään, ajattelee, tulisikohan hänen vastata tämän tyhjästä ilmestyneen vieraan ihailijan viestiin.
Lähettäjä ei ole jättänyt osoitetta paluupostille.
*
Ystävä (jos sallitte…)!
En katso useinkaan televisiota, mutta nyttemmin, kun tiedän, että Teidät saattaa löytää tuosta ”taikalaatikosta”, olen silloin tällöin istahtanut lähetyksiä seuraamaan. Ja suosihan Onnetar minua! Kuin vastauksena kaipuuseeni ilmestyitte Te odottamatta ruudulle keskusteluohjelmassa, jossa aiheena oli arktisten merien suojelu.
Kuinka voikaan yhdessä ihmisessä yhdistyä viisaus ja kauneus? Puheenvuoronne oli niin vakuuttava, että uskoisi jokaisen epäilijän jakavan kantamanne totuuden.
Kuitenkin minun täytyy kertoa teille huomioni, kerron Teille kaikki, kuten huomaatte, että edes huolellisesti sivelty ehoste kasvoillanne ei peittänyt Teidän väsymystilaanne. Koska kyseessä oli aamulähetys, mielessäni heräsi kysymys, oliko yöunenne jäänyt lyhyeksi, miten vietitte edellisen illan. Yritän olla ajattelematta, minkälaiseen seuraan saatatte ajautua, sillä Teidän kaltaisellenne on maailma täynnä kiusauksia.
Eikö teillä ole autoa? Olen nähnyt Teidän aina kulkevan jalan, ja mieleeni tupsahti hullunkurinen ajatus, että voisin Teille tarjota joskus kyydin, etteivät jalkanne rasitu tai kengät hiero rakkoja? Kenkänne eivät vaikuta olevan kovin vankkaa tekoa. Minulla on iso, musta Chrysler Voyager, vuosimallia 2016. Se on sellainen pakettiautotyyppinen henkilökuljetukseen suunniteltu dieseli-menopeli, hevosvoimia riittää. Olen poistanut takaistuimet ja saanut niitten tilalle mahtumaan mukavan sohvan, jossa kelpaisi useammankin istuskella.
Minäkin nykyään mielelläni kävelen. Eilen, kun kuljitte taas totuttua reittiä rautatieasemalta töihin, kiinnitin huomiota mustaan tukkaanne, joka laskeutui vaaleanpunaista takkia pitkin, hyvin alas. Kun ohititte sataman torin, heitti merituuli sen aivan sikin sokin. Mieleni teki tulla kammalla sitä vähän oikoilemaan, sillä koska hiuslaatunne ei ole paras mahdollinen, vaatisi tukkanne välttämättä jonkinlaista käsittelyä. Minulla kas on kampaajankin koulutus.
Toivotan Teille kaikkea hyvää!
Ystävänne Nick
Hämmästyneenä nainen lukee toisen saamansa kirjeen, sillä ensimmäiseen viestiin hän ei odottanut jatkoa. Hän hätkähtää tajutessaan, että tuntematon silmäpari seuraa häntä kaikkialle. Eikä taaskaan osoitetta, johon voisi vastata.
Ei tämä enää ole kovinkaan miellyttävää, hän ajattelee kulkiessaan. Ensin luulin lapsellisesti saaneeni vihdoin ystävän elämääni, sillä sen jälkeen kun tyttökaverit hajosivat teilleen, seurustelivat, perheytyivät ja paapoivat vauvojaan, tunsin jääneeni yksin. Kiero kanttorinpoika piiritti minua vuosien ajan sitkeästi, kunnes pakenin. Hänen jälkeensä vastaan tuli hellämielinen runoilijasielu, jota kohtaan tunsin erikoista säälin värittämää kiintymystä. Kuljimme yhdessä ja aloimme jo suunnitella tulevaisuutta. Kuitenkin, kun ystäväni alkoi yhä useammin jankuttaa ristiriidasta, joka vallitsee hänen ”itsekkään” rakkautensa ja maailman väärämielisyyden välillä, aloin epäillä hänen järkensä valoa. Se alkoikin kauhukseni himmetä, niin kuin käy usein runoilijasieluille. Eräänä aamuna hän heräsi tuskissaan nähtyään unen, tai saatuaan näyn, kuten hän sitä nimitti, jossa rautakypärään somistautunut luurankomies tarjoaa hänelle Kalashnikov–rynnäkkökivääriä. Seuraavien päivien ja viikkojen kuluessa hänen runollisuutensa, johon olin ensin ihastunut, paljastui sameaksi sotkuksi, ja jätin hänet tunnontuskitta oman onnettomuutensa haltuun.
Aloin vähän karsastella kaikkia miehiä, enkä muutaman yrityksen jälkeen lopulta sellaista osannut kaivatakaan. Hän naurahtaa muistolleen, ei katkerasti, mutta turhaantuneena.
*
Kaksi päivää myöhemmin katua pitkin työpaikalleen hitaasti kävelevä, sateen kastelemia, liukkaita nupukiviä mittaileva Sini ei saa mielestään hukattua nuoruuttaan.
Samaan aikaan lounaan syötyään kiipeää Mikkelin ABC- huoltoasemalla rekka-autonsa etuistuimelle nuori Zbigniew Ryba. Hän kuljettaa seitistä valmistettuja kalapuikkopakasteita Pohjoisen Jäämeren rannikolta kohti Helsinkiä, josta ne siirretään Gdanskiin lähtevään rahtilaivaan. Yöllisen automatkan aikana läpi Suomen hänen ajatuksensa ovat askaroineet kuningatargambiittiasetelmassa, jolla hän aikoo hämmästyttää vastustajansa kalatehtaan kahden viikon kuluttua pidettävässä jokavuotisessa shakkiturnauksessa. Hänen ulkoa opettelemansa Spasskyn ja Fischerin legendaarisen Reykjavikin ottelun läpikäynti vuodelta 1972 on pitänyt hänet hereillä Mikkeliin asti, mutta loppumatkan hän taistelee silmäluomiaan vastaan. Laiva ei yhtä rekkaa jää odottamaan.
Sen sijaan, että Sini kävelisi töihin rautatieasemalta, hän päättää tänä koleana aamuna ottaa raitiovaunukyydin televisiostudioille. Valvottuaan painajaisten ahdistaman yön hän haluaa lepuuttaa hermojaan istumalla matkan ajan ja ummistaa vielä kevyesti silmänsä.
*
Hyvä Sini!
(Huomaatko, ylitin kynnyksen, turhaan muodollisesti puhutella, eihän Sinulla ole mitään sitä vastaan?)
Odotan usein aamulla asuintalosi ulkopuolella, kun ovi aukeaa ja astut ulos. Eilen minua hämmensivät korkeakorkoiset kenkäsi, jotka tuntuivat hieman tarpeettomilta tähän syyssäähän. Mutta ehkäpä sellaiset kuuluvat muotiin, ja ainahan olet tyylikkäästi pukeutunut. Erityisesti pidän siitä vaaleanpunaisesta syystakistasi, josta kerran jo mainitsinkin. Vaikka siinä olevat napit ovat mielestäni – anteeksi – liian isokokoiset, pakahduttaa tuo kapean vyötärösi ympärille kiristetty vyö sydäntäni ajatellessani kuinka somasti se pukisikaan kapeaa, valkoista kaulaasi. Solmihan se joskus ilokseni uumalta ylös kaulallesi kadulla liikkuessasi.
No, mitä hassutuksia tässä vaatteista puhumaan. Kuten sanoin olen töissä kampaamossa. Näkisinpä sinut kerran tuolillani! Saisin pestä tukkasi, hieroa päätäsi, leikata saksilla, föönata ja laittaa viiruja, ja kaikenlaista muuta mukavaa. Minulla on koko arsenaali keinoja. Mutta lyhentää en hiuksiasi halua.
Hieman huolestunut rakkaasi,
Nikolai
P.S. Törmäsimme eilen aamupäivällä toisiimme, ylitimme vastakkaisista suunnista Tuomiokirkon toria. Et ollut näkevinään minua, katsoit kauas ylitseni, ohitseni, lävitseni. Televisiossa ilmeesi oli aivan toisenlainen. Oletko vihainen jostakin, en kai ole sinua loukannut? Pahoitin kovasti mieleni, mutta ehkä olit vain ajatuksissasi etkä silloin muistanut (?!) olemassaoloani… Olit äkkiä kuin toinen ihminen.
Kolmannen kirjeen Sini on saman tien rypistää avaamattomana nyrkkiinsä, mutta uteliaisuus voittaa. Luettuaan sen hän hämmentyy ja nähtyään itseään kutsuttavan etunimeltä hän kävelee päättäväisesti vaatekomerolle, pukee ylleen uudenlaiset ulkoiluasusteet ja jättää vaaleanpunaisen takin henkarille roikkumaan, heittää kenkänsä kaapin perälle. Tukan hän kiertää nutturaksi päälaelle. Tungettuaan jalkansa lenkkitossuihin ja heitettyään ruskean nahkatakin ylleen ja nostettuaan korviin asti ulottuvat kaulukset pystyyn hän kääntyy peiliin, katselee hetken tuskin tunnistettavaa itseään ja maalaa vielä huulensa kirkkaan punaisella värillä. Päähänsä hän painaa vihreän baskerin.
Kadulla Sini vilkuilee varovasti sivuilleen ja taakse, mutta ei näe seuraajaansa. Ehkä uusi pukeutuminen toimii, hän ajattelee tyytyväisenä. Liikennevalo välkkyy keltaista ja hän jää odottamaan suojatien kohdalle tarkkaillen vasemmalta tulevan liikenteen rauhoittumista.
*
Sini, Sini missä olet, en ole nähnyt Sinua pitkään aikaan? Oletko paennut luotani, Sini? Miksi vihaat minua?
Nikke
Sini tuntee vapautuneensa stalkkeristaan. Koska kirkas päivä antaa lämmintä aurinkoa, hän on luopunut väistövaatetuksestaan ja päättää asettautua syyskesäiseen kuosiin, pukeutua ruiskukkamekkoonsa.
Tullessaan risteykseen Sinillä on hankaluuksia päästä ylittämään vilkkaasti liikennöity katu, vaikka on jo tovin seissyt suojatien äärellä ylittäväisen näköisenä. Ilokseen hän huomaa, että iso, musta pakettiauto syöksyy hänen eteensä, tekee äkkijarrutuksen ja antaa kohteliaasti tilaa yksinäiselle jalankulkijalle. Sini hymyilee kuljettajalle ja asettaa jalkansa suojatien valkoiselle maaliraidalle.
Samaan aikaan, samaan risteykseen on Helsinkiin saapunut iso, umpinainen rekka, jonka kyljessä lukee RYBA. Fresh fish from Norway. Rattinsa takaa ei väsynyt kuljettaja ennakoi mustan Chryslerin yllättävää, säikähdyttävää pysähdystä, vaan saa liian myöhään renkaat kitisten hidastettua painavaa kuormaansa. Ohi kiitävänä hetkenä ratin takana istuva Zbigniew tajuaa siniseen mekkoon sonnustautuneen naisen astuvan ajoradalle pysähtyneen mustan pakettiauton eteen, joka odottamatta kiihdyttää moottorinsa vauhtiin korkein kierroksin. Viime tingassa Sini onnistuu pelastamaan itsensä pitkällä loikalla, mutta ei pysty estämään törmäystä vauhtiaan hidastavaan rekkaan. ”Siitä saat, saatanan huora!”, Sini kuulee pakoon kaartavan mustan auton lasin läpi, muttei näe kuljettajan kasvoja. Hänen tajuntaansa vilahtaa etupellillä oleva merkki Chrysler Voyager, ja silloin hän ymmärtää. Rekka osuu oikealle kääntyvään, kiskoja seuraavaan raitiovaunuun, jonka kulku pysähtyy. Ovet aukeavat ja matkustajat hyppäävät kyydistä jääden ihmettelemään tapahtunutta.
Ryba riuhtaisee koppinsa oven auki ja syöksyy ulos huomatakseen, että katua ylittänyt nainen on hänen puskurinsa töytäisemänä sinkoutunut vieressä olevan katutöihin osallistuvan kauhakuormaajan kolme metriä maanpinnan yläpuolella heiluvaan tyhjään lusikkaan. Hän asettaa kätensä suun ympärille torveksi kuin Tarzan ja huikkaa ylös kauhakuormaajan lasihäkkiin. Koneen ohjaaja laskeutuu portaita pitkin työmaan reunalle, sytyttää tupakan ja matelee Rybakin auton luo. Hänen ilmeestään näkee, että hän ei ole seurannut maanpinnan tapahtumia, eikä huomannut kaivurissaan makaavaa naista, vaikka tämän toinen jalka kurottuu reunan ulkopuolelle. Raivoissaan Zbigniew repäisee palavan savukkeen miehen huulilta, lennättää sen katukiville ja selvittää kiivain sanoin tilanteen työntekijälle, joka osoittautuu hänen maanmiehekseen. Kaivinkoneen käyttäjä kipuaa nopeasti takaisin ohjaamoonsa, tarttuu säätötankoon ja antaa alas valuvan korin kolahtaa vaimeasti asfalttia vasten.
Zbigniew Rybakin paidatonta ylävartaloa verhoaa hihaton liivi. Hän syöksyy kauhan pohjalla velttona makaavan Sinin luo. Auringossa kiiltävin, voimakkain lihaksin hän nostaa naisen levitetyille käsivarsilleen, laskee varovasti maahan. Liikenne on pysähtynyt, autoilijat sammuttavat moottorinsa ja avaavat ikkunoita. Jotkut nousevat ulos ajopeleistään ja seuraavat tapahtumaa. Ruuhkaantuneen autojonon takaosasta kuuluu lyhyitä, hermostuneita äänimerkkien törähtelyjä.
Ennen kuin ambulanssi on ehtinyt paikalle Sini kohottaa äkkiä päätään ja katselee kummastuneena ympärilleen kuin heräisi unesta, ja yrittää arastellen jalkeille. Zbigniew tarttuu häneen, auttaa ylös ja taluttaa autonsa ohjaamoon.
Raitiovaunun jättäneet matkustajat heiluttavat käsiään, huutavat hurraata, kuvaavat kännyköillään ja autojonosta kajahtaa eripituisten, korkeitten ja matalien äänimerkkien onnittelukuoro. Henkilöautojen ikkunat sulkeutuvat, moottoreita aletaan taas käynnistää. Vihreää raitovaunua, joka on saanut kylkeensä ison lommon, hinataan varikolle.
Zbigniew nousee istahtaa kuljettajan paikalle, asettaa Sinin viereensä ja tekee ristinmerkin. Ambulanssimiehet juoksevat hänen luokseen. Rybak, vieressään pöllähtänyt mutta ilmeisesti ehjä Sini, avaa ikkunan ja nyökkää. Miehet rientävät autoonsa ja Rybak puristaa kouransa isoon ratin ympärille, pakokaasupilvi syöksyy rekan alta. Tapahtumapaikalle jääneitten, uteliaitten katselijoitten joukosta kuuluu hätääntyneitä yskähdyksiä. Kuorma-auton peruuttaessa rakennustyötä ympäröivät aitaukset romahtavat, eturenkaat nousevat, takapuskuri raapaisee pitkän viirun vieressä olevan kivitalon seinään. Varokaa! huutaa paikalle kiirehtinyt työnjohtaja loikkiessaan turvaan auton ulisevan nokan edestä.
Tulosuuntaansa kääntyen rekka asemoituu kadun oikealle kaistalle ja lähtee seuraamaan sairasautoa, joka sytyttää sinisen vilkun katolleen ja ottaa suunnan kohti lähellä sijaitsevaa klinikkaa, kytkee korvia raapivan hälytysäänen päälle. Rybakilla ei ole vaikeuksia pysyä ulvovan ambulanssin vauhdissa, vaikka punaisten liikennevalojen läpi syöksyessään hän on törmätä tämän takapuskuriin.
Jalankulkijat pysähtyvät, kääntävät päitään, monet sulkevat molemmin käsin korvansa. Jos joku ehtii kurkistaa ohi kolistelevan rekan hyttiin, näkee hän ratin ääressä tuimailmeisen Zbigniew Ryban, jonka olkaan Sini nojaa suu pienessä hymyssä, yllään hiekan tuhrima sininen mekko.
*
Rakas Sini, kaikkein rakkain.
Ehkä et tätä kirjettä saa.
Seurasin Sinua autollani kävellessäsi jalkakäytävää pitkin, sillä haluan suojella Sinua kaikkialla, missä liikut. Enkelini. Kun lähestyit suojatietä, jäin odottamaan, koska halusin olla turvanasi kun ylität kadun. Olet melkein liian hyvä tähän maailmaan.
Paikalle kiitävästä rekka-autosta, joka suhtautui sinuun vihamielisesti, putosi takarekisterikilpeni taakse kylmä paketti. Koin sen jonkinlaisena lahjana, siunauksena, kiitoksena rakkaudestamme.
Istun nyt pienessä keittiössäni, jyrsin jäisiä Alaskan seitin riekaleita.
Kirjoitan tähän lauseen kerrallaan.
Painan raakaa, kovaa, jääkylmää kalafilettä huuliani vasten.
Nuolen, imen.
Vihdoin olemme yhdessä.
Jää hyvästi rakas Sinini!
Nikolai
